Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset
Puhutteleva ja uskottava tulevaisuuden skenaario
Risto Isomäki on yli 20 teosta julkaissut suomalainen tieto- ja tieteiskirjailija. Syksyllä 2020 ilmestynyt Vedenpaisumuksen lapset on itsenäinen jatko-osa Tähtivaeltaja- ja Kiitos kirjasta -palkinnot saaneelle ja vuonna 2005 Finlandia-ehdokkaana olleelle ekologiselle trillerille Sarasvatin hiekkaa.
Monen tarinan kautta kerrottu dystopia
Sarasvatin hiekassa koko ihmiskuntaa uhkaa jäätiköiden sulaminen, tsunamikatastrofi ja vedenpaisumus. Vedenpaisumuksen lapsissa mainitut uhkakuvat ovat toteutuneet. Ihmiskuntaa on kohdannut uusi jääkausi, ja Isomäki luo kolmella tarinalla, kolmelta ajanjaksolta hyytävän kokonaisuuden.
Teos alkaa tarinalla Indusjoen suistossa vuonna 6676 eaa. Manno Annin maailma romahtaa tsunamin tuhotessa kaiken entisen. Ennen tsunamin tuloa hän ja hänen kalastajakaverinsa löysivät merestä kadithan, myyttisen olennon − vesielämään sopeutuneen ihmisen.
Olento osoittautuu ihmisen kaltaiseksi, vaikka kadithan ihonväri on tummempi kuin ihmisten. Verenkin väri on tummempi, ja jaloissa sekä käsissä olevat evät kertovat poikkeuksellisuudesta. Manno Ann päättää suojella olentoa, joka osaa puhua ihmisen kieltä, ja sanoo nimekseen Ish. Kun tsunami iskee rannikolle, Ann ja Ish tarvitsevat toisiaan.
Toinen tarina alkaa ekokatastrofin iskeytyessä. Joukko tutkijoita vaeltaa halki jään peittämän Suomen. Huolimatta siitä, että tarina avaa ekokatastrofia ja sen vaikutuksia luoden ymmärrystä, jää se silti irralliseksi.
Mutta rantaviivan muodot eivät olleet tuttuja. Kuvassa esiintyvä meren ympäröimä jäätikkö- ja vuoristoalue ei muistuttanut mitään hänen aikaisemmin näkemäänsä Arktiksen tai Antartiksen saarta, vaikka hän oli käyttänyt tuhansia ja taas tuhansia tunteja elämästään napa-alueita esittävien sateliittikuvien katselemiseen ja analysoimiseen.”
Kolmannen tarinan tapahtumapaikka on Pohjois-Amerikan itärannikko vuonna 2046. Ihmiskunta mokasi ilmastonmuutoksen estämisessä, ja käynnissä on Operaatio Jäätuuli, jonka tarkoituksena on hidastaa vääjäämättömiä muutoksia. Yhtäkkiä jäätikkö lähtee liikkeelle tuhoten kaiken altaan, ja tutkijaryhmä joutuu pakenemaan. Tarinan yksi päähenkilö on Sarasvatin hiekasta tuttu jäätiköitä Grönlannissa tutkiva filippiiniläissyntyinen Susan Chang.
Sähköverkot kaatuvat ja yhteydenpito sukulaisiin ja tuttaviin katkeaa. Hiljalleen ymmärrys tilanteen vakavuudesta kirkastuu, ja suunnitelma ihmiskunnan pelastamisesta selkeytyy. Pelastamisyritys herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kannattaako itsekkäästi toiminutta ihmiskuntaa edes pelastaa. Mitä hyötyä ihmisten pelastamisella on muulle eläinkunnalle?
Onko oikein pelastaa jäljellä olevaa ihmiskuntaa, jos seurauksena on pikku hiljaa yhä radioaktiivisempi ja siksi kaikkien elävien olentojen kannalta ikävämpi maapallo?”
Kertomuksen päättävässä epilogissa Isomäki siirtyy Pohjois-Amerikan itärannikolle vuoteen 6676 jaa. Ihmiskunta pelastui, mutta ihminen palasi sinne, minne hän myyttien mukaan on aina kuulunut – mereen.
Herättelevä katastrofikertomus
Isomäen uutuuskirjan vetovoima ei piile henkilöhahmojen kuvauksissa eikä kirjan juonessa, jota on useiden näkökulmien vuoksi paikoin vaikeaa hahmottaa. Tarinoiden ajanjaksot ja ajanjaksojen kautta kerrotut uhkakuvat saavat monisyisen tulkinnan. Teoksen vetovoima piilee Isomäen vahvuudessa kirjoittaa fiktion sekaan lukijaa herättelevää faktaa.
Isomäen vahvuus on kyky luoda vedenpaisumusmyyteistä, evoluutioteoriasta ja vesiapinahypoteesista sekä tulevaisuuden uhkakuvista puhutteleva ja uskottava tulevaisuuden skenaario. Isomäki osoittaa jälleen kerran olevan yksi Suomen asiantuntevimpia ekotrillereihin erikoistuneista, ympäristöteemoja käsittelevistä kirjailijoista.
LISÄÄ JUTTUJA:
