Keski-Pohjanmaan maakuntakuoron konsertti

Tunnelma hiljaisessa kirkossa on odottava. Alttarilla palavat kynttilät krusifiksin molemmin puolin. Etupenkeissä istuvat esiintyjät tummissa vaatteissaan selkä yleisöön päin. Taustalla kumahtelevat hiljaa tapulin kellot.

Sitten laulajat ja säestäjät järjestäytyvät alttarin eteen omille paikoilleen. Miesäänet ottavat paikkansa kahdesta taaimmasta rivistä ja naisäänet toisesta ja kolmannesta. Viulistit Reijo Tunkkari, Kirsi Pulkkinen ja Ari Hanhikoski sekä sellisti Ilmari Tunkkari asettautuvat eturiviin, kun taas basisti Rauno Kaustinen ja urkuri Tea Polso istuvat oikeaan laitaan kuoriurkujen ja kontrabasson luo.

Lopuksi johtaja Simo Kangas siirtyy omalle paikalleen kaikkein etummaiseksi. Keski-Pohjanmaan Maakuntakuoron esiintyminen Vetelin kirkossa voi alkaa.

Lacrimosan hitaasti putoilevat kyyneleet

Ohjelman kaksi kuuluisinta teosta on sijoitettu konsertin alkuun ja loppuun. Aluksi kuullaan W. A. Mozartin Lacrimosa, jota olen ennalta odottanut eniten.  Se on osa Mozartin kuolinvuotenaan ja -vuoteellaan säveltämää Requiem-sielunmessua (1791), jonka viimeistelivät hänen oppilaansa ja avustajansa reilussa viikossa. Lacrimosa lienee sielunmessun tunnetuin osa ja suurelle yleisöllekin elokuvista tai hautajaisista tuttu kappale.

Mozartin kuorolle ja orkesterille kirjoittamasta kokoonpanosta puuttuvat nyt puhallinsoittimet ja patarummut, mutta lähtökohtaisesti sävellys sopii sekä pienten että isojen kokoonpanojen esitettäväksi. Se kertoo kuolinmessujen ydinsanoman: Kyynelten päivä on tuomion, toivon ja pelastuksen päivä. Mikä valtava tunnelataus sävellykseen sisältyykin!

Maakuntakuoron tulkitsemana tämä herkkä ja dramaattinen sävellys jää valitettavasti nyt hieman pettymykseksi. Mietin, mistä se voisi johtua. Jousisoittimet aloittavat kyllä kauniisti, mutta teokselle ominainen keinuva rytmi jäänee kuoron liittyessä mukaan jopa liian hitaaksi ja sointi on hetkittäin ehkä hieman epävireistä.  Onneksi haparointi koskee vain alkua, sillä mitä pidemmälle ohjelmassa päästään, sitä paremmalta kuoro säestäjineen kuulostaa.

Kuoron juhlallista ylistystä

Konsertin pääteoksena kuullaan reilun 20 minuutin pituinen F. Schubertin Messe G-Dur, joka koostuu ohjelman mukaan kuudesta osasta: Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei. Messu on alun perin sävelletty vuonna 1815 juuri jousiorkesterille, uruille ja kuorolle muutamine solistiosuuksineen.

Schubertin messu alkaa poikkeuksellisesti laulajien ja soittajien yhteisillä alkutahdeilla, sillä pääsääntöisesti jouset ja urut johdattelevat kuulijat taukojen jälkeen uuteen osaan. Kyrien, Glorian, Credon ja Sanctuksen aikana kuullaan enimmäkseen kuoro-osuuksia. Credon loppupuolella kuullaan ensin soitinten luomaa hienoa dramatiikkaa, jota seuraa tuttu melodian ja sanojen kertaus. Messun vanhinta ainesta oleva osa, Sanctus, tarkoittaa pyhää ja on huomattavan paljon muita osuuksia lyhyempi.

Lyriikat ilmaisevat palvovaa ylistystä, ja olenkin kirjoittanut itselleni muistiin tästä kaksi huomiota: ylösnousemuksellista ja loppupuolella mahtava enkelikuoro.

Messun latinankieliset lyriikat on suomennettu ohjelmalehtiseen, mutta säveltäjän ohjeita, jotka kuvailevat esimerkiksi toivottua tyyliä ja tempoa, ei ole mainittu. Nämä mainitaan messun nuoteissa, joihin tutustuin vasta jälkikäteen.  Konsertin perusteella neljä ensimmäistä osaa ovat melko nopeaa, mahtipontista ja hienoa kuunneltavaa, mikä sopiikin hyvin nuottien vastaaviin luonnehdintoihin: andante con moto, ′käyden, liikkuvasti′ (1. osa); allegro maestoso,′ nopeasti juhlallisesti′ (2. osa); allegro moderato, ′kohtalaisen nopeasti′ (3. osa); adagio maestoso, ′hitaasti, juhlallisesti′ (4. osan alku); allegro, ′nopeasti′ (4. osan loppu).

Solistien ja säestäjien kauniita säveliä

Benedictusta ei perinteisessä kirkollisessa messussa eroteta Sanctus-osiosta vaan se toimii Pyhä-hymnin jälkiosana. Tässä itsenäiseksi musiikkiteokseksi sävelletyssä messussa 5. osan alun tunnelma, tyyli ja rakenne poikkeavat Sanctuksesta ja muista aiemmista osista selvästi, sillä nyt pääosassa ovat solistit.

Benedictuksessa sopraano Kaisa Koskela-Nevalainen aloittaa. Sitten hän ja korkeampi miesääni, tenori Velipekka Pakkala, laulavat yhdessä.  Matalampi miesääni, basso Veli Ainali, tulee mukaan lauluun viimeisenä. Yhteys aiempaan osaan on kuitenkin ilmeinen, sillä loppu kertaa saman ylistyksellisen kuorokohdan.

Vaikka Schubertille tyypillisesti solistiset osuudet eivät ole koko messun kannalta pääosassa, teoksen ehdottomasti kaunein ja herkin osa rakentuu juuri niiden varaan. Kaunis melodia vaihtelee vuoroin mollista duuriin; laulajat laulavat vuorotellen ja yhdessä, yksi- ja moniäänisesti. Sopraanon osuudet ovat solisteista pisimmät ja hän laulaa yksin myös muualla teoksessa. Koskela-Nevalainen laulaa osansa ilmeisen varmasti ja hyvin, kuten Ainalikin. Pakkalasta mieleen jää onnistuneen suorituksen lisäksi kaunis äänenväri.

Sävellyksen kaksi viimeistä osaa ovat aiempia hitaampia ja sävyltään surumielisempiä. Angnus Deissä saadaan nauttia ja keskittyä ammattimuusikoiden säestyksen upeaan sointiin erityisesti välisoitoissa, jotka ovat aiempaa pidempiä. Nuoteissa Benedictusta luonnehditaan kuoro-osuutta lukuun ottamatta sanoilla andante grazioso, ′käyden, suloisesti, viehkeästi′ ja Agnus Deitä sanalla lento, ′erittäin hitaasti′. Lyriikat päättyvät pyyntöön  “Anna meille rauha”, ja rauhallinen ja levollinen mieli kuunnellessa tuleekin.

Lopussa kiitos kajahtaa

Konsertin viimeiseksi palaksi tarjoillaan varmasti kaikkien tuntema G. F. Händelin Halleluja, oratoriosta Messias (1741). Tunnelma ennen sitä on konkreettisesti vapautunut. Paksut siniset Schubert-nuottivihot sulkeutuvat, esiintyjät huokaisevat helpotuksesta ja ottavat huulilleen hymyn. Kuulemme esityksen kuoronjohtajalta ja kirkkoherralta, että erityisesti tämän sävellyksen tunnelman on toivottu jäävän kuulijalle mieleen kotimatkalle ja kauemminkin.

Viimeinen valinta onkin nappisuoritus, sillä se sopii tälle kuorolle loistavasti ja kohottaa iloisen tunnelman vähintään vaalean puukirkon korkeaan kattoon. Ajattelen kokevani jopa pienen ihmeen ymmärtäessäni sisällön niin selvästi. Sitten hymähdän ja tajuan kuulevani latinan sijaan äidinkieltäni suomea.

Konsertin puitteet ovat upeat ja itse asiassa ohjelmiston pääteoksen kanssa lähes samanikäiset. Vetelin nykyisen kirkon on rakentanut kuuluisan kirkonrakentajasuvun Erkki Kuorikoski vuonna 1843. Sen on suunnitellut C. L. Engel ja arkkitehtuuriltaan se kuuluu empire-tyylisten puisten ristikirkkojen sarjaan. Jutun kuvituksessa näkyvän alttaritaulun on maalannut Johan Backman vuonna 1751.

Konsertin viimeiset lyriikat ovat kiitosta, ja kiittää haluamme myös me kuulijat. Turhaan eivät ole maakuntakuorolaiset ympäri Keski-Pohjanmaata kerääntyneet ja harjoitelleet näitä sävellyksiä varten jo syksystä! Onneksi yleisöä oli pilvisessä kevätillassa runsaasti paikalla.

LISÄÄ JUTTUJA: