Topi Saha

Topi Saha on laulaja ja lauluntekijänä, joka on tullut tutuksi omaperäisellä melankolisella musiikillaan. Hänen viimeisin, vuonna 2015 ilmestynyt albumi Nykyaika, on selvästi ottanut vaikutteita Pomon Nebraska -albumista. Bruce Springsteenin Nebraska on täynnä melankolisia biisejä minimalistisesti esitettynä. Topi Sahan biisien maisemat sopivat hyvin tähän tuhansien murheellisten laulujen maahan ja hänen neljäs albuminsa Lopunajan rakastavaiset julkaistaan maaliskuun 16. päivä. Topi kertoi haastattelussa, ettei tyylimuutosta ole, joten fanit saavat taas tuttua ja turvallista.

Millainen maailma oli, kun biisejä alkoi syntyä? Entä mitä biisien tekeminen merkitsi silloin ja merkitsee nykyisin?

– Kun olin yläasteikäinen, niin vanhin veljeni Aku näytti minulle neljä sointua kitaralla. Muistaakseni kyseessä oli Oasiksen Wonderwall. Oikeastaan välittömästi sen jälkeen aloin kirjoitella lauluja, ja neljällä soinnullahan pääsee jo aika pitkälle. Silloin –  ja vielä monen vuoden ajan – kyse oli oikeastaan imitoinnista, omien suosikkilauluntekijöideni maneerien tunnistamisesta ja omaan käyttöön soveltamisesta. Ääni ja kitara ovat aina olleet minulle pelkkiä välineitä, enkä ole koskaan soittamisesta tai laulamisesta sen kummempaa nautintoa saanut, vaan juuri biisintekeminen on ollut se kiehtovin osa musiikkia. Nyt alkaa tuntua siltä, että olen ehkä löytänyt ”oman ääneni”, tavan kertoa, jossa sanomatta jättäminen on yhtä tärkeää kuin sanominen.

– Luojan kiitos minulla ei juurikaan nuorempana ollut itsekriittisyyttä, vaan uskalsin esiintyä ja jopa levyttää varsin alkeellisilla taidoilla. Nykyään ehkä kaipaan eniten juuri sitä vankkumatonta uskoa omaan tekemiseen ja osaamiseen, jonka tilalle on tullut aika vahvakin itsensä nolaamisen pelko, mikä tietysti tulee helposti laulujen tielle. Vanha ties kenen suuhun laitettu viisaus, jonka mukaan laulu on usein hyvä, jos se pikkasen hävettää tekijäänsä, pitää yllättävän usein paikkansa ainakin omalla kohdallani.

Kuinka henkilökohtaisia biisisi ovat?

– En ole koskaan pitänyt biisejäni erityisen henkilökohtaisina, enkä ainakaan tietoisesti haluaisi mitään tunnustuksellista päiväkirjakamaa tehdäkään. Lauluntekemiseen liittyy kuitenkin aika vahvasti ajatus siitä, että laulaja ja kertoja ovat sama asia, mitä ei niinkään muihin taiteenlajeihin liitetä. Se vähän nyppii välillä.

Mistä olet saanut vaikutteita musiikkiisi?

– Taide ja viihde ovat itselleni aina olleet enemmän tai vähemmän pelkkää eskapismia. En siis juuri pyri tietoisesti sivistämään itseäni tai avartamaan maailmankuvaani, vaan haluan viihtyä. Pidän taiteilijoista, jotka pystyvät siirtämään minut hetkeksi aivan toiseen todellisuuteen. Lisäksi suosikkitaiteilijoitani tuntuu yhdistävän eräänlainen hymyilevä melankolia: asiat ovat päin helvettiä, mutta mitäs näitä turhia vatvomaan, so it goes. Viime aikoina olen lukenut kaiken käsiin saamani George Saundersin tuotannon, jonka pienissä absurdeissa dystopioissa viihdyn. Odottelen myös innolla päätösosaa Hilary Mantelin Thomas Cromwell -trilogialle, joka on ollut viime vuosien ykkössuosikki. Julmuutta ja juonittelua. Arto Salmisen tuotantoon olen palannut aina tasaisin väliajoin. Elokuvan puolella Marx-veljesten komediat ovat pysyneet mukana lapsuudesta asti.

– Olen tätä pian julkaistavaa levyä tehnyt melkoisen pitkään ja levyntekoprosessiin on kohdallani oikeastaan aina kuulunut se, että en oikein jaksa kuunnella musiikkia, etenkään uutta sellaista. Minulla on koneella tuttu ja turvallinen lohtulista, johon olen välillä lisäillyt ainoastaan sellaisia superklassikoita joihin en kyllästy: paljon Everly Brothersia ja John Prinen eksistentialismia, Chi-Litesin Oh Girl ja Karen Daltonin Something On Your Mind, Jan Johansonia ja Ankia. Hyvää kamaa.

– Musiikista imen kyllä vaikutteita kuin sieni, mutta useimmiten alitajuisesti. Nyt kun levy meni painoon ja kirjoittelin sanoja puhtaaksi kansia varten, niin huomasin pariinkin otteeseen, että joku rivi tekstiä on ”jiimäinen” tai ”pomomainen”, tai että olen vähän toisin sanoin toisintanut suosikkilaulujeni säkeitä. Mutta mielestäni se on varsin luonnollista, ja miksei suotavaakin. Kyllä lainata saa.

Teet myös biisejä muille artisteille. Tiedätkö heti milloin biisi on itsellesi, ja milloin tarjoat sitä muille?

– En ole koskaan aktiivisesti tarjonnut laulujani muille, vaan erinäisten sattumusten kautta niitä on päätynyt muidenkin artistien esitettäväksi. Mikä on ollut kyllä mahtavaa, ja mielelläni antaisin enemmänkin lauluja eteenpäin. En siis ole ikinä erotellut omia ja muita lauluja toisistaan. Aika usein omalla kohdallani tietyt laulut ikään kuin jäävät käyttämättä, koska ne eivät välttämättä sovi kulloinkin tekeillä olevan levyn tunnelmaan tai teemoihin.

Tuotantosi on melankolissävytteistä ja Nebraskassa kiteytät: surulliset laulut vähän helpottaa. Mitä surulliset laulut sinulle merkitsevät?

– No elämässähän on parhaassakin tapauksessa aika paljon vastoinkäymisiä. Itselleni vellominen on ihan toimiva toipumiskeino. Ja onhan surullisten tarinoiden kertominen toki paljon helpompaa. Aina ei jaksa innostua maailman parhaastakaan bangerista, mutta oli fiilis mikä tahansa, niin joku miljoonaan kertaan kuultu Springsteenin The River saa kylmät väreet aikaan joka ikinen kerta, poikkeuksetta. Se vitun joki on kuiva, huhhuh.

Onko tuleva levy Lopunajan rakastavaiset teemaltaan samaa tyyliä kuin aiemmat levyt? Ainakin jo julkaistu biisi Pirun ikävä vaikuttaa tyyliltään tutulta Topi Sahalta.

– Kyllä se varmaan ihan sitä samaa on, vaikka mitä yrittäisin keksiä. Paljon, paljon parempi vaan. Toisaalta, mulla oli tehdessä sellainen dogma, että kaikki levyn laulut olisivat rakkauslauluja, ja että aikaisempien levyjen ”kansanmusailu” jäisi pois, tai ainakin vähemmälle. Halusin tehdä ihanaa paksua siirappia: jacksonbrownea, mattikoivua, fleetwoodmacia. Lopulta levystä tuli eräänlainen löyhä teemalevy, jota aikaisemmin kuvailin sanoilla ”avaruuskantria maailmanlopun pikkutunneilta”. Tiettyä hengen ja maiseman apokalyptisyyttä on havaittavissa.

– Olen edellisen levyni ja nyt kohta ilmestyvän Lopunajan rakastavaiset -levyn kohdalla ajatellut aika paljon kokonaisuutta, kun aikaisemmin levyni olivat enemmänkin sekalaisia laulukokoelmia.

Facebookissa kerroit Lauri Viidan näyttäneen tien levyllesi, mutta itse löysit perille. Voisitko kertoa levyn syntymästä?

– Aikaisemmat levyni ovat syntyneet kohtalaisen nopeasti, tai siis ainakaan niiden äänittämiseen ei ole käytetty viikkokausia, vaan ne on suurimmaksi osaksi nauhoitettu yhdessä muutaman päivän rupeamassa. Lopunajan rakastavaiset -levyä tehtiin paljon, paljon pidempään, pääasiassa levyn tuottaneen Julius Maurasen studiolla. Tämän myötä nyt ilmestyvä levy on aivan eri, kuin se mitä aloimme Juliuksen ja soittokavereiden kanssa pari vuotta sitten juonimaan. Niistä kymmenestä-viidestätoista demosta, jotka Jupulle urakan alussa kiikutin, ei ole varmaan kuin yksi tai kaksi päätynyt levylle asti.

– Olin tosiaan jossain vaiheessa vähän jumissa kirjoittamisessani, ja käytin vanhaa kikkaa: aloin kirjoittaa laulua olemassa olevan ja hyväksi tunnetun tekstinpätkän ympärille, tarkoituksenani lopulta häivyttää alkuperäinen lainateksti biisistä pois. Pirun ikävä syntyi tähän tapaan, mutta lopulta Lauri Viita -lainaus tuntui jo niin oleelliselta osalta tarinaa, että sen pois jättäminen olisi ollut mahdottomuus. Se on yksi niistä lauluista, joista kappaleessa puhutaan.

 Millainen uusi levy mielestäsi on?

– Uusi levy kuulostaa tosi upealta. Juppu on siitä paljolti vastuussa, kuten myös viime levyyn nähden enemmän vastuuta kantanut Jaakko Murros. Toki samat mahtavat soittajat, Tero Hyväluoma, Tarmo Anttila ja Matias Tyni ovat isossa osassa. Mutta esimerkiksi uuden levyn kappale nimeltä Lucia on soitannollistuotannollisesti juuri sellaista musaa, mitä itse rakastan yli kaiken. Kappalemateriaalin vahvuudesta en osaa sanoa yhtään mitään, koska tässä vaiheessa tasapainoilen eräänlaisessa narsismin ja itseinhon zeniitissä, koko ajan puolelta toiselle heilahdellen. Jos uusi levy on tällä viikolla mielestäni mestariteos, niin seuraavalla haluan varmasti jo pysäyttää painokoneet ja polttaa masternauhat.

 Missä sinua näkee esiintymässä keväällä?

– Elämäntilanteeni on juuri nyt sellainen, että vietän aika paljon aikaa Hong Kongissa, joka vähän rajoittaa keikkailua, mutta ainakin kaksi tosi upeaa julkkarikeikkaa on tiedossa: 16. maaliskuuta Tampereen Olympiassa, ja LP-version julkaisua juhlitaan 29. maaliskuuta Helsingin G Livelabissa. Suomen hienoimmat keikkapaikat, mielestäni, joten sinällään ihan hyvä näin.

Tulevalta albumilta on Spotifyssa kuunneltavissa Topin ja Anna Puun duetto Pirun ikävä

LISÄÄ JUTTUJA: