Milja Kaunisto: Corpus
Syntiä ja politiikkaa
Corpus – kuolema ja kurtisaani jatkaa Milja Kauniston Ranskaan sijoittuvaa Purppuragiljotiini-sarjaa, jonka ensimmäinen osa Luxus johdatteli lukijan 1790-luvun syntisiin ja poliittisiin pyörteisiin. Toisessa osassa Ranskan vallankumous on jo käsillä, eikä kenenkään ole enää turvallista astella Pariisin kaduilla.
Tarinan keskiössä on aatelisarvonsa menettänyt kreivitär Marie-Constance de Boucard, joka on erinäisten sattumusten kautta päätynyt ylellisen Maison de Luxe -ilotalon emännäksi markiisi de Saden suojelukseen. Toinen päähenkilöistä on pyövelin apulaisena toiminut Isidore Boreal, joka on myös pestautunut bordellin palvelukseen. Ilotyttöjä kurtisaaneiksi kouluttanut Marie-Constance on ottanut käyttöönsä näyttelijätär Marianne Quesnet’n henkilöllisyyden. Hän pääsee poliittisen keskustelun seuraajaksi Ranskan vallankumouksellisten käydessä nauttimassa porttolan palveluista. Syntisessä talossa vierailee tunnettuja vaikuttajia jakobiinien johtohahmo Robespierresta sanskulottien johtaja Hébertiin.
Vailla isännimeä kulkeva Isidore on tarinan minäkertoja, mutta osa luvuista kerrotaan Mariannen näkökulmasta. Kun Ranskan kuningas Ludvig XVI teloitetaan Pariisissa 21. tammikuuta 1793, Isidore on jälleen pyövelin avustajana. Hän joutuu nostamaan kuninkaan pään kansan nähtäville giljotiinin näytettyä mahtinsa. Mariannea puolestaan koetellaan kerta toisensa jälkeen. Hän turvautuu kalkutanpillereiden huumaavaan autuuteen selviytyäkseen ympärillä vellovan juonittelun pyörteessä, mutta ajautuu huomaamattaan pääporton kiusanteon kohteeksi. Hän on jo kerran pudonnut korkealta, mutta kokee taas saman kohtalon joutuessaan pakenemaan ilotalosta. Etevä nainen joutuu pitämään omana tietonaan suuria salaisuuksia, joista yksi on ylitse muiden. Sen paljastuminen voi joko tuhota tai pelastaa valtakunnan.
Kaunisto on yhdistänyt teoksessa huikealla tavalla faktan ja fiktion. Ranskan historiaan pureutuvan romaanisarjan toinen osa on ensimmäistä osaa huomattavasti poliittisempi ja siinä näyttäytyy suurempi joukko vallankumousajan merkkihenkilöitä. Kauniston runsas ja ronski kerrontatyyli on koukuttavaa ja kiehtovaa. Hän kirjoittaa todentuntuisesti niin ylhäisen kuin alhaisenkin näkökulmasta, eikä kainostele turhia porttolan rietastelujen seikkaperäisessä kuvailussa. On ollut oivallinen idea valita Maison de Luxen kaltainen ylellinen syntipesä poliittisen keskustelun näyttämöksi. Tiiliskiven kokoisen teoksen tarinassa olisi kuitenkin ollut tiivistämisen varaa.
LISÄÄ JUTTUJA:
