Kauheimmat joululaulut
Kamalan joulun vitsaukset iskevät nauruhermoon mutta saavat myös mietteliääksi
Antti Holman Kauheimmat joululaulut jatkaa ensimmäisestä runoteoksesta tuttujen runoilijahahmojen parissa. Kauheimmat runot (2015) sinkautti julkisuuteen Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin. Kauheimmat joululaulut saa vielä yhden jäsenen lisää: virsirunoilija Kaarlo Antero Heteromiehen, joka kylläkin jää tähtinelikon varjoon.
Edellinen teos sai ehkä jotkut tosikot syyttämään Holmaa Eino Leinon, Kirsi Kunnaksen, Heli Laaksosen ja Edith Södergranin häpäisijäksi. Kakka- ja seksijutuilla höystetyt runot ovat Holman mukaan kuitenkin kunnianosoitus esikuville. Samalla alapäähuumorilla ja vinksahtaneilla näkökulmilla jatketaan myös Kauheimmissa joululauluissa. Makeimmat naurut saa jälleen, jos tuntee edes jonkin verran esikuvien runoutta, sillä pastissirunoissa leikitellään alkuperäisten runoilijoiden tyyleillä.
Runot on ryhmitelty eri aihepiirien, kuten pahan joulun tai kodin joulun, mukaan. Heti teoksen alkupään runo Etsin valtaa, loistoa (Sirsi Sunnas) jättää palan kurkkuun muustakin kuin nauramisesta. Runon puhuja ei ”etsi rakkautta, rauhaa, / valoa tai enkeleitä” vaan ” kunnon tilinauhaa, / valuuttaa ja seteleitä”. Joulurauhalla ei osteta ruokaa, ja toteamus siitä, että ”köyhää joulu vituttaa”, osuu ajan hermoon.
Monissa muissakin runoissa vitsin taakse kätkeytyy vakavampi viesti: joulu ei ole kaikille ilon ja yltäkylläisyyden juhlaa. Runoteostaan varten Holma on pyytänyt somessa ihmisiä kertomaan joulumuistoja, myös niitä kauheita. Jouluun ladataan yleensä suuria odotuksia, mutta kaikki ei mene aina putkeen. Alkoholi pilaa monen perhejoulun, talo palaa ja puukko heiluu.
Runojen sävy on silti ennen kaikkea humoristinen eikä vakava. Karin Toisiks-Parasken lounaismurteella runoilemat älynvälähdykset ovat parasta antia. Jouluna sukuloimisen riesoista kertovassa runossa ”raili puhu pelkästä erilaisist syävist” ja ”korspereil o raumatisoitun kiinapalatsikoir.” Kamalilla asioilla vitsailu naurattaa ehkä eniten silloin, kun aihe liippaa lukijan omia kokemuksia. Jos suvun kanssa synkkaa, niin lohdutukseksi voi todeta, että tarttumapintaa saa varmasti Sirsi Sunnaksen Tonttu nimeltä Noro -runosta.
Runojen aiheet ja tyyli kuvastavat hauskasti viiden eri hahmon persoonia, joissa jokaisessa on omanlaisensa viehätys. Reino Leinon synkistelevissä mietteissä on aina jokin yllättävä, tuhma käänne, kun taas Edith Södermalmin runoudessa huvittaa modernismin keinoilla leikittely. Teosta kannattaa makustella muutaman runon päivätahdilla, sillä kerralla ahmittuna hauskuus laimenee.
Elina Warstan loihtimat upeat kannet ovat jälleen todellinen ilo silmälle. Herkkään kuvitukseen kätkeytyy tarkemmin katsottuna monta irstasta juttua. Kirja onkin sekä ulkoasultaan että sisällöltään veikeä piristys pukinkonttiin, kunhan lahjan saajalla on tarpeeksi kiero mieli.
LISÄÄ JUTTUJA:
