Everstinna
Voiko sodan ja rakkauden julmuudet antaa anteeksi?
Rosa Liksomin Everstinna käsittelee tabunakin pidettyä aihetta: toisen maailmansodan aikana eläneitä, natsismia palvonneita suomalaisia.
Everstinna on rakenteeltaan sisäinen monologi, jossa vanha Everstinna muistelee elämäänsä lapsuudesta vanhuuteen. Teoksen innoittajana on toiminut edesmennyt kirjailija Annikki Kariniemi, jonka monet elämänvaiheet käyvät yksiin Everstinnan kanssa. Kyseessä ei kuitenkaan ole elämäkerta, eikä Kariniemen taustoja tuoda mitenkään esille. Ainoastaan kiitoksissa mainitaan kirjailijan nimi.
Liksom on sanonut valinneensa teoksen yhdeksi aiheeksi 1930-luvun fasismin, koska ryhtyi miettimään, miksi fasismi ja rasismi ovat viime vuosina lisääntyneet. Everstinnan kautta lukija pystyykin havainnoimaan, miten nuori nainen hurahtaa natsismiin ja kuinka moni muukin, paljon tunnetumpi henkilö ihaili saksalaisten aatteita. Tästä huolimatta sodan ja kansallissosialismin sijaan teoksessa keskeisemmäksi kohoaa väkivalta ja alistaminen parisuhteessa sekä Everstinnan selviytymistaistelu vuosikymmenten varrella. Teoksen verenpunainen kansi ennakoi rajua tarinaa, mutta väkivallan kuvauksesta ei onneksi tule liian ahdistavaa.
”Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.”
Everstinnan elämä rakentuu jo varhain Everstin ympärille ja häntä varten. Everstinnan isän kuoltua Everstistä tulee isänkorvike nuorelle tytölle. Myöhemmin Eversti viekoittelee lähes kolmekymmentä vuotta nuoremman Everstinnan itselleen. Raju ja kiihkeä rakkaus saa jo alussa sairaalloisia piirteitä, mutta todellinen helvetti alkaa vasta, kun pari menee sodan jälkeen avioon. Everstin harjoittama sadismi on julmaa, kuvottavaa ja hirviömäistä. Silti parilla on onnen hetkensä, melkein suhteen loppuun asti. Everstin käytöstä selitetään muun muassa huonolla itsetunnolla ja sodan vääristämällä mielellä. Pahuuden syiden täsmälliseen selitykseen ei ryhdytä, sillä sellainen olisikin mahdotonta.
Everstinnakaan ei ole hahmona helppo, vaan hyvin ristiriitainen. Hän ei peittele eikä vähättele natsitaustaansa vaan toteaa suorasukaisesti: ”Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.” Everstin ja Everstinnan ystäväpiiriin kuuluu monia saksalaisupseereja, kuten kenraalieversti ”Tiiteli” eli Eduard Dietl, Lapin saksalaisjoukkojen komentaja. Sodan jälkeen pariskunnalle on kova paikka rakentaa elämä uudelle pohjalle, ilman saksalaisia ja kansallissosialismia. Everstin turhautuminen alkaa purkautua silmittömänä väkivaltana tuoretta vaimoa kohtaan.
Kiehtovinta tarinassa on Everstinnan henkinen kasvu, irtipääseminen Everstistä ja oman identiteetin rakentaminen. Uuden rakkauden myötä Everstinna kokoaa naiseutensa, seksuaalisuutensa ja itsetuntonsa uusiksi. Vanhuuden kuvauksessa korostuu, kuinka Everstinna kaivautuu yhä syvemmälle itseensä ja löytää tasapainon. Luontokuvaus on tärkeässä roolissa, sillä korven keskellä kovia kokenut nainen löytää rauhan. Lukija voi aistia Lapin erämaat ympärillään, kun Liksomille ominainen aistivoimainen kuvallisuus ei petä tälläkään kertaa.
Seksikohtausten kuvaus on ronskia ja häpeilemätöntä, eikä niitä – kuten monia muitakaan kohtia – voi ihan totisella naamalla lukea.
Liksom on tunnettu tabuja käsittelevistä novelleistaan, jotka on vuoroin kirjoitettu Stadin slangilla, peräpohjolan murteella tai kirjakielellä. Everstinnaan Liksom valitsi meänkielen, joka tuo tekstiin lämpöä. Teoksen lopussa on sanakirja, josta voi kurkata, mitä tarkoittaa esimerkiksi kläppi tai sessu. Vaikeita murresanoja ei kuitenkaan ole ongelmaksi asti, ja kieleen tottuu muutoinkin nopeasti. Meänkieli pehmentää rajua tarinaa ja rankkaa aihetta niin, että lukija jaksaa kohdata kauheudet verevän, väliin humoristisenkin murteen suodattamana. Seksikohtausten kuvaus on ronskia ja häpeilemätöntä, eikä niitä – kuten monia muitakaan kohtia – voi ihan totisella naamalla lukea: ”Menimä suohraan sänkhyyn ja naima yläkuun loistheessa aamuyöhön asti niin että Everstin asetakin saumat vain reppeilit.”
Everstinna on pysäyttävämpi teos kuin Liksomin edellinen romaani, Finlandia-palkinnon voittanut Hytti nro 6. Everstinnassa vaikeat aiheet käsitellään rohkeasti suurennuslasin alla, ja vieläpä mielenkiintoisessa historiallisessa viitekehyksessä. Teoksen teemat ovat valitettavasti edelleen ajankohtaisia, ja juuri siksi niistä on tärkeä kirjoittaa.
LISÄÄ JUTTUJA:
