Yū Miri: Uenon asema
Kodittomuudesta ja ulkopuolisuudesta
Yū Mirin Uenon aseman japaninkielinen alkuteos JR上野駅公園口 ilmestyi vuonna 2014. Sen ensimmäinen englanninkielinen käännös, Tokyo Ueno Station, ilmestyi vuonna 2019. Kustannusosakeyhtiö Sammakon julkaisema suomennos julkaistiin vuonna 2023. Tekijän muita teoksia ei ole suomennettu, mikä on tämän kirjan perusteella harmillista.
Vastuunkantaja
Romaanin minäkertoja on kodittomaksi päätynyt mies. Hänen elämänsä on pääasiassa työntekoa muiden elättämiseksi. Lapsena hän elättää ensin sisaruksiaan, myöhemmin omaa perhettään eläkeikäänsä saakka. Vaimoaan ja kahta lastaan hän näkee kaukaisten rakennustöidensä vuoksi vain kahdesti vuodessa.
Vaikka työ viekin suurimman osan kertojan ajasta, hänen lapsuutensa jälkeen varsinaisesta työnteosta kerrotaan hyvin vähän. Myöhemmin kirja esittelee kodittomien ansaintatavat pätkätöineen ja roskien kierrättämisineen. Rahan ansaitsemisesta ja käytöstä se on silloinkin niukkasanainen. Kenties työn kuvaus on niin vähäistä siksi, että se on tekijälleen itsestäänselvä velvollisuus, jotain niin luonnollista, ettei se vaadi huomioimista.
Teoksen kertoja on sekä velvollisuudentuntoinen vastuunkantaja että etäinen tarkkailija. Hän tekee työnsä, hoitaa osansa, eikä halua aiheuttaa muille vaivaa. Kodittomaksikin hän päätyy eläkeiässä, jottei olisi taakkana läheisilleen. Asioiden hoitaminen ja arjen rutiinit toistuvat myös kertojan eläessä kodittomana Uenon puistossa.
Ihmisten ja ympäristön tarkkailun ohella valtaosa jokaisesta päivästä kuluu ruoan hankkimiseen. Kodittomat eivät voi kerryttää myytäväksi tai kierrätettäväksi kelpaavaa omaisuutta, koska on riski että se varastetaan. He eivät voi varastoida ruokaa, koska se pilaantuu. Jokainen päivä alkaa kuin tyhjän päältä alati toistuvine ongelmineen.
Ulkopuolinen tarkkailija
Jo kirjan takakansi paljastaa, että sen kertoja on kuollut ja katselee maailmaa kummituksena. Hän tuo poikkeuksellisen olomuotonsa esiin luonnollisena asiana ‒ mitä se tietysti kertojalle itselleen onkin.
Yli 70-vuotiaana itsemurhan tehnyt kertoja toivoi kuolemansa ratkaisevan jotain, mutta hänen tilanteensa pysyykin lähes samana. Hän havahtuu aineettomana olentona. Hän ei voi enää vaellella katsellen ja muistellen, kyeten koskettamaan tai vuorovaikuttamaan.
Aivan kuin kertoja kelluisi ja katselisi elämäänsä ylhäältä. Kirjan katse vaihtaa tapahtumapaikkaa ja -aikaa sulavan aaltomaisesti. Teos ei kuitenkaan koostu toisiinsa liittymättömistä anekdooteista. Henkilöt ja tapahtumat esitellään lukijalle kuin epäsäännöllisen muotoisia palasia tiputellen, mutta niiden lopulta muodostama kokonaisuus on yhtenäinen.
Suremisen rituaalit
Romaani tarjoaa kertojan elämänvaiheiden avulla näkymän menneeseen aikaan, jota hänen isänsä sukuhistorialliset tarinat laajentavat. Vielä kauemmas Japanin ja etenkin Uenon aseman alueen historiaan päästään toisen kodittoman miehen kertomusten kautta, jotka yltävät aina 1800-luvulle ja keisarivallan syntyyn saakka. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vuonna 2011, noin kolme vuotta ennen kirjan ilmestymistä, ja sen seuraukset ovat viimeisin kirjasta tunnistettava ajanjakso.
Historian lisäksi japanilainen kulttuuri tulee esiin pidättyvän tunneilmaisun ja rituaalien kautta. Limittyvistä tarinoista ja hetken kuvauksista koostuvan kirjan suurin käännekohta on kertojan pojan kuolema. Hän kuolee nuorena ja yllättäen mutta luonnollisesti. Kuolemaa seuraa pitkä kuvaus hautajaisrituaaleista, suruajan rituaaleista ja itse surun tunteen peittämisestä.
Kertojan suvun uskonnollisten seremonioiden kautta kokema pilkka ei estänyt perinteitä säilymästä jälkipolville. Pilkka ja hyljeksintä myös antaa historiallisen lisänsä teoksen myöhemmille ulkopuolisuuden kuvauksille.
Uenon puiston historia ja nykyhetki
Teokselle keskeinen Uenon asema puistoineen on ollut usean historiallisesti merkittävän tapahtuman näyttämönä. Puistossa sijaitsevat monumentit toimivat alkupisteenä alueen historiaa avaaville tarinoille.
Keisari lahjoitti puiston Tokion kaupungille vuonna 1924, ja hänen elämänvaiheensa nivoutuvat ajallisesti yhteen päähenkilön kanssa. Keisarin merkitys tarinassa on toimia kertojan huonon onnen kuvaajana: menestyvänä, toivottuna ja viehättävänä vastaparina hänen hahmolleen. Puiston ohikulkijat huolettomine keskusteluineen puolestaan kuvaavat normia, jonka ulkopuolelle kodittomat jäävät.
Heidän ympäristönsä suhtautuu kodittomiin välinpitämättömästi tai avoimen vihamielisesti. Keisariperheen käydessä puistossa sen kodittomat asumuksineen häädetään toisaalle. Tällaisen jahdin aikana heidän asuma-aluettaan myös rajataan pienemmäksi: nurmialueet varataan istutuksille, ei ihmisille. Kodittomuus on vienyt heidän arvonsa yhteiskunnan silmissä.
Jotkut puiston kodittomista olivat ennen akateemikkoja tai muutoin menestyneitä, mutta yksittäinen vastoinkäyminen suisti heidät kodittomuuteen. Heidän sivistyneisyytensä vastapainona tuodaan esille, kuinka kaupungin kodittomille suuntaama viestintä on kirjoitettu kuin alakoululaisille.
Kirja tuo kodittomien kokemia vaikeuksia ja heidän järjestelmällistä kaltoinkohteluaan esille elävästi mutta empaattisesti. Se ei kuitenkaan ole aatteellinen julistus, vaan pitäytyy dokumentaation sijaan kaunokirjallisuudessa. Kirjan ote on runollinen ja tarkkaileva, ja se käyttää sivumääränsä tehokkaasti.
Viipyilevä melankolia
Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen sen melankolisuus. Se ei kuitenkaan ole painostavaa tai ylitsevuotavaa vaan välittyy tekstin viipyilevänä pohjavireenä. Etäisen kertojamme tarkka katse viipyy yksityiskohdissa, ihmisten ja tilanteiden tulkinnoissa.
Kertojan korostettu itsehillintä ja varautuneisuus eivät muuta teosta tragediaksi, sen synkistä käänteistä huolimatta. Tekstin sävy on paikoin oudonkin neutraali, ja kummitukseksi muuttumisen jälkeen kertojan tunteet haalistuvat entisestään.
Kuoltuaan kertoja ei enää koe jatkuvaa epätoivoa. Ajan armoton kulku ja maailman arvaamattomuus ovat hänen hyväksymiään tosiasioita, jotka eivät muuksi muutu, teki hän mitä hyvänsä. Omaa elämäänsäkin sivusta seurannut mies hyväksyy passiivisuutensa ja pienen osansa suuressa kokonaisuudessa.
Poimin kirjan kaupassa käteeni sen kauniin ulkoasun vuoksi. Kovakantisen kelta- ja sinisävyisen kirjan puoliranskalainen sidos antaa katsoessa ja käsitellessä arvokkaan vaikutelman. Myös kansien tekstin asettelu ja minimalistinen graafinen tyyli on toteutettu tyylillä ja huolella. Suosittelen teosta myös heille, jotka arvostavat kirjoja esineinä.
LISÄÄ JUTTUJA:
