Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä

Kerrokselliset tarinat ja rakkaus jäävät

On nurinkurista, että nyky-Suomessa saa kuulla sairastavansa parantumatonta rintasyöpää kolmekymppisenä, pienen lapsen äitinä. Astrid Swanin elämäkerrassa se on täyttä totta. Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä (2019) on taiteilija-muusikon testamentti. Kirjoitettuna ja painettuna se on jotain, joka säilyy jälkipolville. Se ei teoksena ole viimeisen päälle hiottu lopputulos, mutta se on viiltävän rehellinen ja pysäyttävä  ̶  rujon kauniskin.

Perusteellista pohdintaa

Sain aluksi käsiini lukuversion, joka oli muovitettu kirjastossa väärinpäin. Se oli itse asiassa loistava kömmähdys! Epähuomiossa väärin luiskahtaneet kirjan kansiliepeet saivat konkreettisen lisäksi allegorisen merkityksen: tämä on tärkeää, kiinnostavaa, ristiriitaista ja nurinkurista.

Rintasyöpä on vakava tauti, jonka ennuste on usein peräti loistava. Se on naisten yleisin syöpä, johon sairastuneista valtaosa parantuu Suomessa nykyään kokonaan.  Se on myös sairaus, joka on tuotteistamisen ansiosta hyvin näkyvillä: Osta roosa rintaneula tai lähetä somessa tiettyyn aikaan vuodesta sydän, niin olet osa tärkeää naisten (sala)seuraa. Siskot siskot, entä jos kuulutkin siihen vähemmistöön, joka ei parannu?

Elämäkerran rakenne on sekoitus kronologiaa, temaattisuutta ja ajatuksenvirtaa, mikä johtunee osittain kiireestä, osittain kirjailijan tyylistä: Swanin akateemisen taustan huomaa erityisesti pohtivasta ja analyyttisestä otteesta, jolla hän elämänkulkuaan, olosuhteitaan, valintojaan ja kasvuansa ihmisenä tarkastelee. Kirjaa ei todellakaan lueta puolihuolimattomasti vaan siihen saa keskittyä ja paneutua. Parhaimmillaan lukija huomaa syväluotaavansa samalla myös omaa elämäänsä.

Teoksen alkupuolella kerrotaan lapsuus- ja nuoruusvuosista, jotka ovat rankkoja ja jättävät jälkiä. Lapsi, joka tunnustelee kodin ilmapiiriä ja toisten tunteita, oppii taitavaksi. Hän hallitsee itsensä, tilanteen ja tunteensa  ̶  myös aikuisena, sillä se on yksi keino selviytyä. Swan kertoo läheisten aiheuttamista kipeistä asioista rehellisesti, mutta on myös armollinen ja ymmärtävä. Äitiyttä pohtivassa luvussa hän esimerkiksi toteaa, että syyllistämistä tärkeämpää on ymmärtää toista tämän lähtökohdista käsin.

Henkilökohtaisesta julkista

Henkilökohtaisen tarinan lisäksi teoksessa on vahvasti mukana yhteiskunnallinen ulottuvuus ja kriittinen ote: Millaista elämä on ollut Y-sukupolven kaupunkilaistyttönä? Millaista on kasvaa naiseksi, taiteilijaksi ja muusikoksi 2000-luvun molemmin puolin? Miten muut suhtautuvat parisuhteeseen, jonka osapuolet ovat iältään, ulkonäöltään ja taustaltaan kovin erilaiset? Väitöskirjaa tekevä Swan on päätynyt käyttämään ilmiöitä pohtiessaan runsaasti sivistyssanoja, joita kustantaja olisi voinut ohjata esikoisteoksessa avaamaan tai karsimaan.

Muusikko Astrid Swanin nimi ja kohtalo tulivat minulle ensi kertaa tutuksi jonkin naistenlehden kautta pari vuotta sitten. Hänen musiikkiaan en ollut sattunut kuulemaan. Nämä ovat myös julkisuuden lähtökohdat, jotka kirjailija tuo teoksessaan itseironisesti julki. Hän toteaa tulleensa kuuluisaksi artistiksi, koska on melkein kuollut.

Julkisesti syövälle kasvot antanut laulaja-lauluntekijä on sittemmin saanut arvostetun Teosto-palkinnon (2018), joka on yksi Pohjoismaiden suurimmista taidepalkinnoista. Paljon julkisuutta on myös saanut tänä keväänä ilmestynyt yhteinen levy Stina Koistisen kanssa, joka niin ikään sairastaa parantumatonta syöpää.

Herkkää ja vahvaa surutyötä

Swan kirjoittaa sekä itselleen että toisille. Hän toteaa alkupuolella, että kirjoittaminen on surutyötä. Se on muistamista ja muistojen synnyttämistä. Toisaalta se on paljon enemmänkin. Kirjan yksi koskettavimmista kohdista on luku nimeltään Rakkauskirje äidiltä lapselle, jossa kirjailija tavoittaa äitinä jotain ikiaikaista ja inhimillistä. Elämä on kerroksellisia tarinoita, joissa alamme ja jatkumme. Surua ei myöskään tarvitse pelätä, kun muistaa sen olevan merkki rakkaudesta.

Sairaus ja kuolema ovat asioita, joiden käsittelemiseen tarvitaan erilaisia keinoja pinkistä söpöstelystä mystiikkaan ja symboleihin. Swanin teoksessa erottuu kaksi vahvaa vertauskuvaa. Syöpäsusikoira on kävelyllä syntynyt vahva hetkellinen mielikuva, jota kuvaillaan niin tarkasti, että lukijakin voi mielessään nähdä sen selvästi maalauksena, valokuvana tai kohtauksena. Koirasta muodostuu lopulta äidille ja tyttärelle sairauden melkeinpä todellinen hahmo.

Jos syöpäsusikoira kuvastaa pimeää kuolemaa, sen vastapainoksi teoksessa kasvaa uusi valkoinen piano, jonka taiteilija hankkii kesän korvalla 2018. Sitä ennen kappaleita on syntynyt 30 vuotta mummin ja papan ostamalla mustalla Petrofilla, jolla on jäykät koskettimet ja kapea nasaaliääni. Uusi instrumentti valitaan huolella, sillä ”jokaisella soittimella on aivan oma persoonansa, omat kappaleensa ja tyylinsä, joilla ne haluavat tulla soitetuiksi”.  Uuden pianon äärellä voi kokea vapautta.

Kirjan kaksi viimeistä lukua keskittyvät selkeimmin syöpään ja tähän hetkeen. Ne kuvaavatkin loistavasti elämää kroonisen sairauden kanssa, johon kuuluvat niin pettymykset ja haikeus kuin myös hyvä arki, onnellisuus ja kiitollisuus. Viimeinen kirjani ei ole sentimentaalinen vollotuskirja vaan herkkyydessään ja koskettavuudessaan teos, johon sisältyy paljon vivahteita ja kerroksia. Oikeastaan se täytyisi lukea useampaan kertaan tai ainakin lukukokemus kannattaisi jakaa jonkun toisen kanssa.

Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä
Astrid Swan

Nemo
Sivuja 288


LISÄÄ JUTTUJA:

Paras mahdollinen maailma Lakkautettu kylä Linnavuoren Tuuli