17.‒22. päivä kuluvan vuoden marraskuuta Oulussa järjestetään ”erikoisemman musiikin festivaali” nimeltään Vapaat Kädet, joka on osa Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden virallista ohjelmaa. Festivaalin virallista tiedotusta voi seurata heidän Instagram-sivunsa kautta.
Festivaalin kaksipäiväinen päätapahtuma järjestetään monenlaisia kulttuuritapahtumia mahdollistavalla Välivainion Tukikohdalla.
Puoli vuotta ennen varsinaista päätapahtumaa Tukikohdalla järjestettiin Vapaat Kädet Warm-Up #1 -niminen kokeellisen musiikin tapahtuma, joka tarjosi ennakkomaistiaisen tulevan festivaalin tunnelmista.
Ilta oli vielä kohtalaisen valoisa, kun saavuin Tukikohdalle hieman ennen kahdeksaa. Kävelymatka oli rauhallinen ja niin tapahtuma-aluekin. Kokeellisen musiikin tapahtumille on luontevaa, ettei yleisöryntäystä tapahdu, mutta ei tila onneksi autioksikaan jäänyt.
Herkkäkorvaisten ja kokeelliseen musiikkiin tottumattomien oli mahdollista ostaa korvatulpat lipunmyynnin yhteydestä. Tilan laadukkaan äänentoiston ansiosta saatoin itse viettää illan korvatulpat taskussani pitäen.
Parikymmenpäinen yleisö levittäytyi ympäri Tukikohdan avaraa salia. Hieman hämärä ja esiintymislavan yltä pehmein värein valaistu tila oli illan musiikkityyleille sopivan seesteinen. Tunnelman rauhallisuutta takasivat myös ympäri tilaa sijoitetut nojatuolit ja sohvat, joilta keikkoja saattoi seurata.

Kalle Huttu-Hiltunen.
Istumayleisön hiljaisuus ja kevyt valaistus loivatkin hyvät lähtökohdat ensimmäiselle esiintyjälle. Sekä bändimusiikin että kokeellisen äänen tekijä Kalle Huttu-Hiltusen kelanauhureihin pohjaava esitys alkoi niin pienieleisesti, että yleisön äänekäs höpötys olisi helposti rikkonut äänimaiseman.
Kelanauhurien looppaavat nauhat loivat tumman ja tomuisen äänimaiseman, jossa tunnistamattomat äänilähteet kumisivat, rahisivat ja muljahtelivat. Tämän harkitusti muokkaamansa taustaäänen päälle artisti soitti jousella sitran tai kanteleen tyyppistä kielisoitinta sekä kehikosta roikkuvia metallilevyjä.
Mikäli äänimaisemalle ei olisi ollut visuaalista vastinetta, sen olisi voinut hyvin kuvitella jonkin kolkon, tiivistunnelmaisen tai kauhupainotteisen elokuvan taustalle. Hillitty ja hallittu esiintyminen kuitenkin esti tunnelmaa muuttumasta painostavaksi.
Esitys kohosi viime hetkillään hieman meluisampaan ja intensiivisempään finaaliin. Ajoittaisista metallin vonkaisuista, mikkikierron ujelluksista ja muista haastavammista äänistä huolimatta valtaosa keikasta oli kuitenkin rauhallista ja ambient-henkistä.

Kadonnut Manner (vas.) ja Joakim Oinas.
Kokeellisen elektronisen musiikin jälkeen luvassa oli akustista kitaramusiikkia, kun lavalle nousi sooloartistit Joakim Oinas ja Kadonnut Manner. He ovat valmistautumassa kesäkuussa alkavalle Kainuu Guitar Tour 2026 -kiertueelleen, joka on myös osa virallista Oulu2026-ohjelmaa. Kiertueen muut esiintyjät ovat Inarista kotoisin oleva Njihe ja latvialainen Edgars Rubenis.
Oinas ja Manner esittivät kahdelle kitaralle sovitettuja tulkintoja alkujaan yhdelle kitaralle sävelletyistä kappaleistaan. Artistit avasivat lyhyissä välijuonnoissaan kappaleidensa teemoja ja nimiä, joista mainittakoon Yöjuna Kajaaniin, Yön kähmyrässä ja Raksilan kissat.
Kappaleiden aiheiden tai nimien tietäminen ei kuitenkaan ollut edellytys niistä nauttimiseen, vaan instrumentaalisten sävellysten dramatiikka ja käänteet olivat nautittavia myös puhtaan musiikillisena ilmaisuna. Kitaroiden yhteistyö ja keskinäinen vuorovaikutus sisälsi sekä hillittyä että villimmin sointuja kielistä irti räpsivää ilmaisua.
Sävellykset on tehty näkemyksellä, joka on jättänyt musiikillisille teemoille ja ideoille riittävästi aikaa kehittyä. Musiikki oli tapahtumarikasta mutta ei kiireistä.
Tapahtuman mainosjulisteen duon kuvauksessa mainittiin primitivismi. Tulkitsen sen viittaavan heidän livesoittonsa rosoisuuteen ja arvaamattomuuteen, jota he eivät pyrkineet piilottamaan. Heidän esiintymisensä ei ollut puhtaan tekninen suorite, vaan elävää ja hengittävää musiikkia kaikkine inhimillisyyksineen.

Resin Organ.
Tämän jälkeen tapahtumassa palattiin kokeellisen elektronisen ja kokeellisen äänen pariin, kun esiintymisvuorossa oli drone-musiikkia esittävä Resin Organ. Tapahtumassa oli myynnissä yhtyeen uutta c-kasettia, jolle he ovat taltioineet materiaalia kolmihenkisenä kokoonpanona. Tänä iltana projekti kuitenkin esiintyi Jaakko Junnilan soolokokoonpanona. Hän istui lavalla syntetisaattorin takana kampiliira sylissään ja efektipedaaleja kätensä ulottuvilla.
Junnila aloitti esityksen näppäilemällä kampiliiraa sormillaan ja ketjuttamalla rumpumaisen äänen loputtomaksi rytmiksi. Vaikka hän istui lavalla yksin, oli näppäilystä syntyvä äänimaisema kuin kaukaisen rumpupiirin jyly. Pian tämä jylinä peittyi kampiliiran tasaiseen, hieman säkkipilliä ja urkuja muistuttavaan sointiin.
Kampiliiran metallikielten rosoinen ääni sai seurakseen syntetisaattorin pehmeämpiä ja eteerisempiä ääniä. Molempien soittimien päättymättä soivat nuotit limittyivät luontevasti yhteen ja loivat yhdistelmällään jotain uutta.
Esityksen äänimaisema oli upottava, ja sen seuraaminen hämärässä sohvalla rentoutuen vielä vahvisti sen tunnelmaa. Tasaisen soinnin seasta yllättäen kumisevat kolahdukset rikkoivat äänimaiseman ennustettavuutta ja pitivät kuulijan tarkkaavaisena.
Esityksen tunnelma ei ollut valoisa tai pimeä, vaan vaikeasti määriteltävällä tavalla kiehtova. Se oli kuin matka vedenalaiseen syvyyteen, jossa aistihavainnot hämärtyvät ja vääristyvät. Myös tilan tämän esiintymisen ajaksi tummanvihreäksi vaihdettu valaistus voimisti tätä mielikuvaa syväsukelluksesta.

Arrington De Dionyso.
Tapahtuman viimeinen esiintyjä oli amerikkalaisartisti Arrington De Dionyso, joka esiintyi Tukikohdalla osana Fennoskandian kiertuettaan. Artisti asetteli lavalle ympärilleen erinäisiä soittimia, lavasteita ja sekalaisia esineitä.
Valmistelujen päätyttyä hän otti tilan itsevarmasti haltuunsa kulkemalla lavalta salin läpi Tukikohdan eteiseen äänekästä kellonauhaa kalisutellen. Näin myös tupakalle tai toisaalle keskustelemaan eksyneet yleisöläiset tiesivät varmuudella keikan alkaneeksi.
Keikan pohjustus kiinnitti huomion, ja samoin teki myös varsinaisen esiintymisen alku. Keskelle lavaa kellot kaulassaan palannut artisti nosti päähänsä metalliämpärin, johon oli maalattu maya-taiteesta muistuttavat värikkäät kasvot. De Dionyso tömisti jalkojaan tasaisen hitaaseen rytmiin ja jylisi ämpärin sisällä kurkkulaulun ja tuskaisen blues-ulvahduksen välimuotoa kahteen mikrofoniin.
Tapahtumamainoksen kuvaus Arrington De Dionyson esityksestä spiritualistisena improvisaationa kävi nopeasti ymmärrettäväksi. Alussa järjettömältä vaikuttanut esitys porautui alkukantaisten ainesosiensa ja esiintyjän vahvan äänen avulla suoraan jonnekin aivojeni syvempään, tiedostamattomaan osaan. Noin puolituntinen esitys ei kuitenkaan ollut koko anniltaan yhtä alkukantainen.
Artisti vaihtoi soittimesta toiseen intuitiivisesti. Esityksen ihmisääneen pohjaavan alun lisäksi koin vaikuttavimpana bassoklarinetin soittoon pohjaavan osuuden. Artisti sai soittimesta ilmoille sekä free jazzia henkivää improvisaatiota että ääniä, jotka olivat kuin jonkin tuntemattoman eläimen huutoa.
Intensiivisempien osuuksien vastapainona hän soitti puuhuilulla improvisoudun sävelmän yleisön seassa kävellen. Huilu oli mikitön, joten yleisöltä odotettiin jälleen hiljaisuutta, jotta soittimen ääni kuuluisi.
Varsinaisia sanoja tai sanallista kommunikaatiota ei kuultu ennen intensiivisen esityksen loppua. Tällöin artisti kertoi olevansa lähettiläs ”from the other United States”, eli Yhdysvaltojen siitä versiosta, josta ihmiset eivät kuule uutisista. Jakamiensa kiitosten ja terveisten lisäksi hän soitti encorena munniharppusoolon, jonka jälkeen oli mukava aloittaa kotimatka viilenevässä ja hämärtyvässä kesäillassa.