Ulla von Weissenberg: Vieraileva solisti
Vaativuutta ja pettymyksiä monessa sukupolvessa
Ulla von Weissenbergin esikoisteos Vieraileva solisti tuo näyttämölle sukupolvien ketjun lahjakkuutta, täyttymättömiä toiveita ja vaatimuksia. Annika on jo hyvin pienenä osoittanut poikkeuksellista kyvykkyyttä pianonsoitossa. Hänen äitinsä Eeva kannustaa ja velvoittaa harjoitteluun. Eeva luo olosuhteet, maanittelee ja manipuloi.
Eevan vanhempien luona järjestetyt sunnuntaikonsertit tuovat yhteen Helsingissä asuvia ja maailmalta vierailevia muusikoita. Näissä konserteissa Annikakin esiintymisuransa aloittaa. Nuori lahjakkuus saa ansaitsemaansa huomiota, ja siinä siivellä sitä saa Eevakin. Taustalla leijailee Aarne-ukin käyttämän hiusrasvan tuoksu ja kuuluu Hilja-mummin ahdistunut ääni.
Turhautuminen leviää sirpaleiksi
Annika soittaa lahjakkaiden lasten pianoryhmässä. Kilpailu toisten kanssa on kovaa ja tappiot vaikeita sietää. Annikan pettymykset ja turhautumiset saavat raivokkaan ilmiasun. Se mikä ei voi pysyä sisällä leviää ympäriinsä kuin seinälle heitetyn hillopurkin sisältö, jota Eeva-äiti tyynesti selitellen siivoilee.
Kateus ja kyltymätön kunnianhimo eivät tule riittävästi ymmärretyiksi ja suitsituiksi niin, että ne voisivat toimia polttoaineena eteenpäin pyrkimisessä. Sen sijaan ne lopulta kääntyvät tuhoamaan nuoren lahjakkaan tytön itsetuntoa. Koskaan ei ole tarpeeksi, ja aina voisi tehdä paremmin.
Valokeilan laitamilla
Perheessä on myös nuorempi tytär, Laura. Hän kasvaa väistellen päivisin isosiskon raivonpuuskia ja sietäen yöllä tämän pelkoja ja loputonta pakkomielteistä ajattelua. Piano vie tilan tyttöjen huoneessa, ja Lauran linnut saavat siirtyä päiviksi olohuoneeseen.
Annikan ehdoilla mennään sekä vapaa-ajalla että soiton suhteen. Lauran kiinnostuksen kohteet ovat kunnianhimoiselle Eevalle toisarvoisia, häiritseviäkin. Lauran selkeä lahjakkuus viulunsoitossa on isosiskolle tiukka paikka, ja Eeva yrittää toimia niin, ettei Annika vain joutuisi kestämään sitä, miten Laura onnistuu.
Eeva ei tule tyttärensä avuksi sietämään kateutta vaan yrittää ohittaa vaikeat tunteet ja selittää tyhjiksi esikoisensa raivonpuuskat. Hänen on vaikeaa ellei mahdotonta nähdä Annikan sisällä olevaa suurta epävarmuutta ja tyhjyyttä, joka saavuttaa lahjakkaan tytön viimeistään öisin.
Toisen sormilla soittaen
Eeva elää ja hengittää Annikan pianonsoittoa. Hän istuu pianotunneilla, valvoo tyttärensä harjoittelua kotona, on mukana pianoleireillä. Annikan yritykset pyristellä eroon äidistä ja kasvaa aikuiseksi kuivuvat kerta toisensa jälkeen.
Eeva itse oli lahjakas pianisti, mutta hän menetti mahdollisuutensa koesoitossa. Hän ei kestänyt paineita ja lopulta kaikki jännitys ja epävarmuus tuli oman ruumiin kokemuksiksi.
Annikan kautta Eeva elää sitä todellisuutta, johon ei itse aikoinaan päässyt osalliseksi. Kenen sormet siis lopulta tanssivat koskettimilla lahjakkaan pianistin soittaessa, ainakin mielikuvissa?
”Hämmästys täyttää Eevan ruumiin. Hyväntahtoiset koskettimet tekevät kaiken, minkä hän käskee, tekevät vieläpä paremmin. Kädet liitävät hengästyttävässä tempossa, siirtyvät kauniisti hengittäen kappaleen keskiosaan, sen pohdiskelevaan tunnelmaan.
Bravo, tuttu ääni huudahtaa vieressä, bravo bravissimo. Ja kun viimeinen sointu väreilee ilmassa, joku tarttuu hänen käsivarteensa.
‒ Ei uskoisi lapsen soittamaksi. (s. 77)”
Kohti vääjäämätöntä
Tuhon merkit ovat nähtävissä jo kirjan alkuluvuissa. Lahjakkaan lapsen kypsymätön tunne-elämä ei saa tukea vaan erityisyyden piikkiin saa raivota loputtomasti. Ja kun raja ei tule ulkoapäin, ei ole turvaa sisälläkään.
Von Weissenberg kuljettaa tarinaa taitavasti. Juonessa kuuluu hänen kokemuksensa psykoanalyyttisena psykoterapeuttina. Tunneilmapiiri on rakennettu psyyken dynamiikkaa syvällisesti ymmärtäen mutta alleviivaamatta liikaa. Eevan siskossa Eijakaarinassa kuulen kirjailijan alteregon, ihmisyyttä monella tavalla ymmärtävän terapeutin, joka kannattelee lopulta koko perhettä.
Kirja vie nopeasti mukanaan ja sitä on vaikea laskea käsistään ennen kuin viimeiset rivit näkyvät. Von Weissenberg luottaa lukijaansa, ei yliselitä. Kirjan siirtymät ovat ilmavia ja luontevia. Aihe on mielenkiintoinen, tarinan eteneminen uskottavaa ja kielellinen ilmaisu vakuuttavaa. Läpi kirjan sivujen soivat myös elävästi klassiset pianokappaleet.
LISÄÄ JUTTUJA:
