Tytti Heikkilä – Se oli muistaakseni keskikesää
Syvälle tutun ja tuntemattoman rajamaille
Tytti Heikkilä (s. 1980 Lempäälässä) on Vapaasta Taidekoulusta vuonna 2019 valmistunut, Helsingissä asuva ja työskentelevä taidemaalari ja suomentaja. Turun B-gallerian näyttelyssä on esillä vihreän väreissä kulkeva maisemamaalausten kattaus.
Tytti Heikkilä maalaa abstrakteja tai puoliabstrakteja maisemamaalauksia. Maalausprosessi on hänelle tärkeä, sillä maisemat syntyvät erehdysten ja sattumien kautta. Vihreän eri sävyjä pursuavissa öljymaalauksissa luonnon voima tulee vahvasti esiin. Taiteilija on hakenut näkyjä tiedostamattomasta sekä jättänyt maalauksiinsa viitteitä kirjallisuuteen ja musiikkiin.
Huomaan kuitenkin, että eksoottinen erämaamaisema Driftin’ State to State (2022) on näyttelyn ainoa maalaus, joka tuo mieleen hahmoja populaarikulttuurista.
Kellertävän ja okran väristä, kanjonien leikkaamaa taustaa piristää etualalla kasvava kaktus ja sinertävä varjo. Varjo ehkä lankeaa elokuvallisen näkymän poikki matkaavasta sankarista tai sankareista.
Driftin’ State to State, yksityiskohta. Kuva Tytti Heikkilä.
Mieleeni nousee Ridley Scottin ohjaaman Thelma & Louise -roadmovien hulmuavatukkaiset sankarinaiset yksinäisiä teitä pitkin pakenemassa – tai ehkä Paris, Texas -elokuvan Travis, joka elokuvan alussa matkaa armottoman maan halki paljasjalkaisena ja syvästi traumatisoituneena.
Driftin’ miltei vaatii musikaalista vihjettä tai kertojan ääntä tunnelman avaamiseksi. Teos luo jännittävän kontrastin muihin näyttelyn teoksiin ja muistuttaa siitä, että amerikkalainen kulttuuri avaa usein ensimmäisen kerroksen kulttuurituotteesta.
Vihreä esiintyy Heikkilän maalauksissa monissa sävyissä. Koittavan kevään heleässä vihreässä, myöhäiskesän tummuneen vihreissä lehdissä, neonvihreänä, rusehtavan vihreänä tai sammalen sameana sävynä. Heikkilä käyttää myös punaisen ja vihreän sävyjä vastaväreinä.
Alitajunta sekoittaa elementtejä
Maalaukset ovat suureksi osaksi abstrakteja. Katsoja kuitenkin tunnistaa kansallisromanttisesta maisemasta poimittuja elementtejä, kuten sinitaivaan ja pienimuotoisen maiseman läpi leikkaavan joen. Elementit on valittu ja alitajunta sekoittaa ne uudelleen. Maalauksessa Kasvupyrähdys (2022) kevään voima ja vehreys esiintyy kurkottavissa muodoissa, jotka ehkä kesän edetessä maalaavat maiseman umpeen lehvästön kasvaessa.
Teosten nimissä saatetaan viitata ihmisiin, kuten teoksessa Oikaistaan puutarhan kautta (2021). Näitä hahmoja ei kuitenkaan pysty erottamaan orgaanisesti kasvavien, kurottelevien ja valuvien muotojen lomasta. Heikkilä hakee alitajunnasta apuja neitseellisten maisemien ja näkymien luomisessa, ikään kuin säännöstellen suoraa viittaussuhdetta todellisuuteen.
Tytti Heikkilä maalauksensa äärellä. Kuva Tytti Heikkilä.
Heikkilän hengenheimolaisena voisi mainita taiteilija Mollu Heinon, jonka teosten lähtökohta on myös luonto. Taiteellinen ilmaisu tosin poikkeaa paljon Heikkilän tyylistä. Maalatessaan Heino peittää kankaan valkoisen pinnan tummalla maalimassalla ja pyyhkii väriä pois, kunnes pinta näyttää maailmasta uuden näkökulman.
Tuloksena on maisemia muistuttavia, puoliabstrakteja mielen näkyjä, joissa Heikkilän tapaan viittaussuhde ulkomaailmaan on heiveröinen. Molemmat taiteilijat kuitenkin pyrkivät tuomaan monisatavuotiseen maisemamaalaukseen jotakin uutta luottamalla intuitioonsa. Prosessin aikana syntyvät yllättävätkin vaikutelmat eivät ole kaikessa velkaa ulkomaailman havainnoinnille.
Suojaisia sylejä ja leikitteleviä näkymiä
Heikkilän teokset tarjoavat katsojalle suojaisan tuntuisia vehreitä sylejä, mittakaavalla leikitteleviä näkymiä, kaukaisuuteen avautuvia maisemia ja kuvallisia arvoituksia.
Maalauksessa Mieluummin näin päin (2021) on teoksen nimessä humoristinen viittaus siihen, miten Heikkilän maalaukset kätkevät koordinaatit katsojalta. Mikä on lähellä, mikä kaukana? Mikä on ylöspäin ja mikä alassuin.
Kuvassa voi olla koko kesäinen maisema tai yksityiskohta jostakin. Heikkilän teokset ovat sympaattisia vihreydessään ja orgaanisuudessaan. Ne eittämättä kuvaavat sellaista, mikä on hyvää elämässä.
Heikkilän pienimuotoisissa töissä ei ole tämän päivän maisemamaalauksessa muodikasta dystooppista pohjavirettä. Hän ei aseta maisemaa sulkeisiin kertoakseen erilaisista kauhuskenaarioista. On kuitenkin sääli, ettei mukana ole teosta Älkää kaatako sitä (2021), jossa punaisella sävyllä hahmotellun, yksinäisen ja käkkyräisen männyn orgaaninen voittokulku kyseenalaistuu.
Maalausta Älkää kaatako sitä, ei löydy näyttelystä. Kuva Tytti Heikkilän teosgalleria.
Teos muistuttaa, ettei maisema ole pelkkä kansallisromanttinen konstruktio, jota opetellaan arvostamaan vaan arkiset ja tutut ympäristöt ovat täynnä maamerkkejä ja yksityiskohtia, jotka kadotessaan jättävät jälkeensä surijan, joka näkee haavan maisemassa.
Tuntemattoman ja tunnetun rajamailla
Taiteen ja luonnon hyvää tekevistä ominaisuuksista on jo kyllästymiseen asti puhuttu. Taiteen ei tarvitse olla terapoivaa tai muutoin hyvinvointia lisäävää. Heikkilän teosten äärellä ei voi kuitenkaan olla tuntematta orgaanisten vehreiden muotojen tyynnyttävää vaikutusta.
Sen sijaan, että teokset kuvaisivat tunnistettavalla tavalla joitakin veden, kasvillisuuden ja taivaan harmonisia muodostelmia, Heikkilä pyrkii tuomaan näkymiin kasvun voiman ja näyttää, että staattinenkin maisema on aina liikkeessä. Alitajunta yhdistelee tuttuja elementtejä eläviksi maisemiksi, joiden luona saa aistia, kuvitella, ajatella.
Puoliabstraktit maalaukset eivät tarjoa katsojalle turvallista jalansijaa. Ne imaisevat katsojan syvälle tuntemattoman ja tutun rajamailla horjuvaan vihreään muodonmuutokseen.
Tytti Heikkilä: Se oli muistaakseni keskikesää. Turun B-galleriassa 27.1. – 13.2.2022
LISÄÄ JUTTUJA:
