Topi Mikkola: Reitari

Sodankylässä vuonna 1949 syntynyt Topi Mikkola on esittänyt omalaatuista, Rosa Liksomin Reitari -romaaniin pohjaavaa Reidar Särestöniemi -monologiaan jo vuodesta 2005 alkaen. Tämän illan monologi on kuitenkin näyttelijän viimeinen, sillä kyseessä on Mikkolan uran päättävä jäähyväisnäytös.

Monologia ei ole esitetty useaan vuoteen, mutta se palautettiin ohjelmistoon Reidar Särestöniemen juhlavuoden kunniaksi.

Ääneen lukemisesta todeksi elämiseksi

Yksi monologin edellisistä esityspaikoista oli Reidarin ateljee Särestö, ja Mikkola on aikoinaan tavannut monologin keskushenkilön. Hänellä tuntuikin olevan paljon tietoa sekä aitoa kiinnostusta esityksen keskushenkilöä kohtaan, joten vaikka kyseessä olikin fiktiivinen esitys, oli sen tunnelataus aitoa ja hahmokuvaus vilpitöntä.

Tuo into tuli esille myös hänen esityksen jälkeen kertomissaan anekdooteissa, joita hänellä olisi ilmeisesti ollut enemmän kuin mitä lyhyessä ajassa oli mahdollista kertoa.

Monologin alussa kuultiin osuus, jossa Mikkola luki monotonisesti paperilta elämäkerrallista tietoa taidemaalarin eri vaiheista. Tuo tietoannos antoi hyvät puitteet esitykselle, joten sen eri aikoihin ja paikkoihin sijoittuvia osioita ei tarvinnut enää myöhemmin pohjustaa, vaan kohtaukset ja tunnelmat saivat vaihdella tunnelmasta ja ajasta toiseen katsojan silti pysyessä edelleen juonessa kiinni.

On myönnettävä, että tuo paperilta luettu osuus tuntui hieman huolettavalta esityksen jatkoa ajatellen, sillä Mikkolan puhe takkuili ja poukkoili, ja mikrofonin tekniset ongelmat toivat vielä oman ikävän lisänsä tilanteeseen. Eira koki tietopaketin tylsähkönä, koska oli hiljattain lukenut ja arvostellut Noora Vaaralan elämäkerran Reidar Särestöniemestä.

Aran pikkupojan ujostelut

Ääneen luennan jälkeen näytelmä onneksi sai täysin uudenlaisen käänteen, kun Mikkola heittäytyi Rosa Liksomin luomaan hahmoon täydellisesti ja sellaisella antaumuksella, joka irrotti katsojan täysin omasta arjestaan. Hän loi Kittilässä sijaitsevan Särestön, sen tilukset ja Särestössä eläneet ja vierailleet henkilöt aidontuntuisina.

Materiaalia vapaammin tulkitessaan ja pitkin lavaa liikkuessaan näyttelijän jähmeys ja takeltelu olivat täysin poissa. Hän eläytyi taiteilijan eri elämänvaiheisiin ahnaalla palolla, oli kyseessä sitten nuoren taiteilijan rehvakas matkailukertomus tai aran pikkupojan ujostelut.

Lavastuksena oli vain kaksi tuolia ja läpinäkyvistä harsoista koottu häkkimäinen kehikko, mutta ne ja esiintyjän paitojen ja päähineiden vaihdot riittivät hyvin elävöittämään taiteilijan eri elämänvaiheita ja luomaan selkeämpiä eroja hänen elämänsä aikakausien ja tunnemaailmojen välille. Musiikkia ja äänitehosteita käytettiin maltilla ja tyylikkäästi, ja tunteita herätti Reidarin lempikappale Kauko Käyhkön ”Yksin kuljen autiolla tiellä”.

Kuvaus: Veera Laakso

Ohjelmalehtisessä sanottiin, että kyseessä on fiktiivinen monologi. Rosa Liksomin kirjoittaman alkuteoksen mukaisesti se sekoittaa fiktiota ja faktaa ilmoittamatta missä nämä rajat sekoittuvat. Liksomin tyylin tunteville ei luultavasti ole yllätys, että tässäkin esityksessä ihminen (etenkin mies) esitetään sekä lihaisimmillaan ja raadollisimmillaan että herkimmillään ja haavoittuvimmillaan.

Seksuaalisuus, syöminen ja seikkaileminen tapahtuvat joskus nälkäisen eläimen vimmalla näyttäytyen rujoimmillaan, mutta noiden hetkien vastapainona välillä kuvataan myös pienen ja kiusatun lapsen haavoittuvuutta, sekä jo elämää nähneen ja etenkin suurieleisesti eläneen taiteilijan yksinäisyyttä pimeyden ja kuolevaisuuden edessä.

Esimerkki tällaisesta henkilökuvauksesta tapahtuu Särestön viinanhuuruisessa bakkanaalissa, kun kittiläläisestä taiteilija Kalervo Palsasta luodaan pateettinen ja yliseksuaalinen juoppo, josta ei ole muuhun kuin juomaan ja uhriutumaan.

Rosa Liksomin lihallinen tulkinta

Totta ja keksittyä limittävä esitys jätti mysteeriksi, mitkä osuudet monologista olivat suoraan kirjasta, mitkä olivat enemmän faktapohjaisia ja mitkä mahdollisesti muualta ammennettuja.

Monologin villejä juhlia kuvaava osuus Kalervo Palsan vierailuineen oli ainakin kirjasta tuttu kohtaus. Sen dramaattisena ja kirjaimellisesti tulisena päätöksenä Särestöniemen ateljee teoksineen tulee poltetuksi − sama ateljee, jonka monologin alun faktaosuudessa mainittiin todellisuudessa palaneen sähkövian seurauksena. Se toimii hienona symbolina taiteilijan leiskuvalle elämänjanolle tässä fiktioksi muutetussa muodossaan. Aika muuttaa toden tarinaksi ja tragedian komediaksi.

Rosa Liksomin Reidarista luoma hahmo on lihallinen, tunnerikas, narsistinen, egoistinen, sikamainen, rujo, mutta myös haavoittuvainen ja herkkä. Pienestä arasta pojasta kasvaa seksuaalinen, mutta yksinäinen ja epävarma olento, joka etsii mielihyvää ympäri maailmaa ja kaikilta ympärillään olevilta − kunnes kuolema lähestyy ja yksinäisyys antaa vallan pimeän tähtitaivaan alla.

Henkilön kasvussa tapahtuu monologin aikana selkeästi kasvua, kun rahat loppuvat, ihmiset katoavat ympäriltä ja egoistinen mantteli riisutaan. Jäljelle jää jonkun lapsi, nuori poika, mies, veli, taiteilija ja kumppani.

Uran tyylikäs päätös

Esiintyjän 80 vuoden ikä ei juuri näkynyt, paitsi kuvaavasti esityksen loppupuolella, kun Särestöniemi kuvattiin paidattomana istumassa ja tekemässä tiliä yksinäisyytensä ja kärsimystensä kanssa. Oli vaikeaa olla luomatta yhteyksiä elämäänsä peilailevan maalarin ja uraansa päättävän näyttelijän tilanteiden välille.

Hahmo tuntuu ymmärrettävästä syystä poikkeavan todellisesta henkilöstä, ja Mikkolan vahva ja rajattomalta tuntuva heittäytyminen rooliin muuttuvien äänimaailmoiden, eleiden ja erittäin vahvan tunnelatauksen avulla vahvisti lavalla tapahtuvaa yhteentörmäystä, mutta se onkin näytelmän tarkoitus: olla sekä faktaa että fiktiota keskenään sekoittuen ja antaen katsojalle vallan kokea teatterin ja intertekstuaalisuuden voima.

Monologi on kaikessa yksinkertaisuudessaan vahva, elämänmakuinen ja otteessaan kiinni pitävä tulkinta monelle tutusta, mutta nykysukupolvelle ja tulevalle tuntemattomasta Reidar Särestöniemestä.

Vaikka elämänmakuinen ja yksi mieleenpainuvimmista esityksistä jäikin Mikkolan viimeiseksi ja tulkinta on Mikkolan osalta päättynyt, niin voi vain toivoa, että tulkintaa jatketaan uusin voimin ja uusin sukupolvin. Esiintyjä oli meille molemmille ennestään tuntematon, mutta tämän esityksen pohjalta hänen voi sanoa lopettaneen uransa tyylikkäästi ja muistettavasti.

LISÄÄ JUTTUJA: