Taidenäyttely: My Bitter Sweet Frankenstein Body

My Bitter Sweet Frankenstein Body -näyttely Titanik-galleriassa 3.–26.6. 2022 oli kiintoisa sekoitus kirjallisia viittauksia ja digiajan herättämiä kysymyksiä. Näyttely oli Titanikin ja virolaisen nykytaidegalleria Kogon yhteistyön tulos.

Galleria Titanik on tunnettu siitä, että sen näyttelyissä esitetään kunnianhimoista, joskus vaikeasti avautuvaa nykytaidetta. Kesäkuun näyttely My Bitter Sweet Frankenstein Body yhdisti konseptissaan vanhan goottiklassikkokirjan teemoja ja ruumiillisuuden pohdintaa digitalisoituvassa maailmassa.

Näyttelytekstissä taideteosten kerrotaan käsittelevän muun muassa tunteiden ja uskomusten representaatiota, maisemaa sekä kauneuden ja kulttuuri-identiteetin muodostamiseen käytettäviä objekteja. Saadakseni otteen näyttelystä joudun kuitenkin sulkeistamaan suuren osan näyttelytekstien taustatiedoista.

Otan ohjenuorakseni Mary Shelleyn kirjan ja digitaalisuuden vaikutukset olemassaoloomme. Frankensteinin hirviö koostuu yhteen kursituista palasista. Fragmentaarinen hirviö antaa luvan lähestyä teoksia omalakisina luomuksina, joiden suhde kaikkeen voi olla osittaista.

Frankensteinin hirviö on fragmentaarisuudessaan oiva ajan kuva, sillä me kaikki joudumme tulemaan toimeen virtuaalisten haamujemme ja digitaalisten kahdentumistemme kanssa maailmassa, jossa työ ja vapaa-aika ovat siirtyneet verkkoon.

Kirjallisia viittauksia ja digiajan ahdistusta

Olemme levittäytyneet verkkoon – olemme osina eri alustoilla. Voi olla ahdistavaa esiintyä monena eri versiona itsestään. Frankensteinin hirviön leimaa-antavin tunne on itseinho. Mary Shelleyn teoksessa hirviö vaikeroi:

Omasta alkuperästäni ja luojastani minä olin täysin tietämätön, mutta sen tiesin, että minulla ei ollut rahaa, ei ystäviä, ei minkäänlaista omaisuutta. Sen sijaan minulle oli suotu iljettävän muotopuoli ulkonäkö: en ollut samaa heimoa kuin ihmiset. – – Olinko minä siis hirviö, häpeäpilkku maan päällä, jota kaikki ihmiset kavahtavat ja jota kukaan ei tunnusta heimolaisekseen?

Itseinho saattaa yllättää myös digitaalisessa avaruudessa navigoivan ihmisen, kun hän törmää vanhoihin sosiaalisen median päivityksiinsä tai vanhoihin itsekehua tihkuviin työhakemuksiinsa, jotka on tallennettu työnhakuportaalien sisuksiin.

Tilanteita yhdistää se, että on luotu digitaalinen haamu, joka nyt-hetkessä tuntuu vieraalta. Kun viisi vuotta sitten tekemäni Facebook-päivitys ilmestyy virtaani, en voi kuin hämmästellä, mitä olin menneisyydessä tehnyt saadakseni arkeni näyttämään hohdokkaalta.

Līga Spunde: The Hole in The Heart

Līga Spunden digitaalinen maalaus The Hole in The Heart tuntuu sanovan, että oli todellisuuden mielikuvituksellinen vääntely kuinka tuomittavaa tahansa, on se kuitenkin parempaa kuin todellisuus. Spunden maalauksessa on kuvattu goottilaisilla ikkunoilla varustettu sairaalahuone, jossa reikäiset tai ehkä Tinderin mahdollistamassa sarjadeittailussa ryvettyneet sydämet makaavat sängyillä.

Kuva-alan täyttää sekalainen joukko hahmoja, jotka lisäävät näkymän epätodellisuutta. Sängyn päädyssä on itkevä enkeli ja toisaalla hattivatin tai läpinäkyvän aaveen kaltainen hahmo. Maalauksen nimi viittaa särkyneeseen sydämeen, mutta Spunden maalaus vieroittaa katsojan romanttisesta tuskasta. Mielenkiinto kohdistuu maalauksen sisältämien elementtien fantastisuuteen.

Spunden maalausta katsellessa mieleeni palautuvat Lady Gagan sanat Marry the Night -musiikkivideon alussa, jossa laulajatarta kärrätään sairashuoneelle Calvin Kleinin mekossa: “En ole niinkään ollut epärehellinen, minä vain vihaan todellisuutta.”

Taiteen vuoksi tosielämän traumaattisia tapahtumia estetisoidaan estoitta, ja samaa teemme me, jotka sosiaalisissa medioissa elämme digitaalisina haamuina tai alkuperäisen muunneltuina kopioina.

Spunden teos saa minut pohtimaan, miten olen itse tuonut esiin henkisesti tiukat paikat. Yleensä olen kertonut niistä jälkikäteen etäisyyden mahdollistaman pehmentävän sumun takaa. Se on yksi somestrategia muiden joukossa. Itseinho nousee tiedosta, että todellisuuden silottelusta huolimatta täysin yksityistä ei ole enää jäljellä.

Köyhtyvä ympäristösuhde, digiajan kirous

Kristina Õllekin teos Distorted Hands on rakennettu värittömien pleksilasien varaan. Ylimmällä tasolla on ikään kuin pelikonsolin ohjaimia pitelevät kädet. Kulttuurimme suhtautuminen peliteknologiaan on ristiriitainen. Koen, että pelatessani Zeldaa nuorena olen saanut elää mielikuvituksellisia hetkiä pelien parissa, mutta toisaalta peliaddiktio kertoo teknologian vaaroista.

Kristina Õllek: Distorted Hands

Timo Siivonen on kirjoittanut, että modernilla ajalla ihmisten ja teknologioiden yhteenliittymät johtavat anesteettiseen ympäristösuhteeseen. Anesteettisella ympäristösuhteella tarkoitetaan tilaa, jossa ihmisen ruumis ja mieli sulkeutuvat itseensä teknologisen kojeen siepatessa ajatuksemme ja tunteemme, ja ajaa katujyrällä ne sileiksi.

Se, mitä ihminen kokee, muuttuu liukuhihnan muotoon, tapahtumat toistavat toisiaan. Ihminen ei enää kykene kokemaan tapahtumia emotionaalisesti, vaan ympäristösuhde muuttuu toisteisten tapahtumien jatkumoksi. Ajatelkaapa vain autonratissa hypnotisoituneina kyyhöttäviä yksinäisiä miehiä ja naisia.

Anesteettiset kokemukset ovat esimerkkejä siitä, miten muutumme kokonaan ruumiittomiksi, ja ympäristön ja kehomme vuorovaikutus tuntuu tapahtuvan jossakin muualla. Monelle lienee tuttua pakonomainen luurilla tapahtuva skrollaus illalla sängyssä, jossa käsi tuntuu elävän aivan omaa elämäänsä aivojen jo mentyä nukkumaan.

Õllekin Distorted Hands viittaa nimellään vääristymiin, paikoiltaan menoon. Ehkä tulevaisuudessa teknologia on kehittynyt niin pitkälle, että voimme antautua koko ruumiillamme ja mielellämme uusille kokemuksille. Sitä odotellessa puserramme kouristuksenomaisesti luuriamme aivojemme siirryttyä offline-tilaan. Teknologian aiheuttamaa fragmentaatiota sekin.

Laura Põldin Shedding Skin koostuu ikään kuin pyykkitelinettä esittävästä installaatiosta. Metallikehikkoon on aseteltu kangasta ja paperisavea, joka tuo etäisesti mieleen nahan. Kankaat ja paperisaven kappaleet ovat neutraalin värisiä ja teos pyrkinee esittämään arjen estetiikkaa.

Anesteettisen ympäristösuhteen rinnalla pyykin ripustaminen on voimakkaan elämyksellinen kokemus. Tuulessa liehuvien kankaiden nosto korista ylös narulle on fyysinen ja miellyttävä askare, jota vahvistaa tieto kesän koittamisesta ja ilman raikastamista tekstiileistä.

Laura Põld: Shedding Skin

Arjen estetiikka on myös hyvin esillä sosiaalisissa medioissa. Arjen kuvaukset ovat oudolla tavalla kiehtovia. Hiljattain olen käynyt Youtubessa seuraamassa erään nuoren naisen kanavaa. Seuraan, kun hän paistaa kanafileitä, kovertaa avokadoa ruoka-annoksensa päälle ja lukee Aku Ankkaa syödessään.

Põldin installaatioon kuuluvat lattialle asetetut kengät, jotka tyhjinä viittaavat jonkinlaiseen poissaoloon. Kun kuvaamme arkeamme sosiaalisiin medioihin, onko kyseessä digitaalinen kahdentuminen, jossa digitaalinen haamu ottaa kuvassa paikkamme? Vai ovatko mietteeni merkki siitä, että olen vanhempaa sukupolvea, joka on oppinut ajattelemaan, että sosiaalisissa medioissa on kyse kahden eri maailman, ”oikean” ja ”digitaalisen” erottamisesta?

Nuorempi sukupolvi ei ehkä ajattele, että digitaalisen teknologian käyttö aiheuttaa minän fragmentoitumista tai kahdentumista. Diginatiivi on joka paikassa yksi ja oma itsensä?

Pettävä tunne yhteisöllisyydestä

Näyttelyn suurikokoisin installaatio on Līga Spunden There’s No Harm in Any Blessing. Se koostuu valkoisesta aidasta, joka Amerikassa symboloi onnea ja vaurautta, kattohaikarasta, johon liittyy hyvän onnen symboliikkaa sekä portaalista, jonka keskellä on digitaalinen maalaus reikäisestä sydämestä. Portaalin yläosaa koristaa kolme enkelin päätä.

Spungen teos kuvaa idylliä, sokeroitua kodinomaisuutta. Mary Shelleyn teoksessa Frankensteinin hirviö löytää pakopaikan maaseudulta, jossa hän tarkkailee salaa naapureidensa harmonisen siirappista kotielämää piilopaikastaan. Hän oppii rakastamaan tarkkailemaansa perhettä ja haluaisi kovasti paljastaa itsensä heille ja tulla tuon rakastettavan yhteisön jäseneksi.

Tähän nimenomaiseen kohtaan Shelleyn romaanissa minun on helppo samastua, sillä suhteeni ”cooleihin” yhteisöihin on usein juuri sellainen kuin Shelleyn romaanissa: ihailen kaukaa ja epäilen, että minussa on kaikki pielessä ja siksi minusta olisi paras jättää ihmiset rauhaan.

Līga Spunde: There’s No Harm in Any Blessing

Spunde tuntuu kuvaavan yhteisöä, joka sulkee joitakin ulkopuolelleen. Mietin digitaalisia yhteisöjä, kuten Tumblr, joista monet ovat löytäneet henkisen kotinsa ennen kuin palvelu muuttui vapautta arvostavasta henkireiästä kovakätisesti moderoiduksi uppoavaksi laivaksi. Moni rakensi identiteettiään palvelussa askartelemalla itseään puhuttelevia esteettisiä maailmoja.

Olen kokenut lähiaikoina eräänlaisen luhistumisen, kun kodinomainen yhteisö, joka paljolti eli verkossa, ei yhtäkkiä tuntunutkaan omalta paikalta. Kyse oli luovasta työstä ja yhteisistä projekteista, ja huomasin, että digitaaliset kykyni eivät olleet samalla tasolla kuin muilla yhteisön jäsenillä. Irrottauduin pikkuhiljaa yhteisöstä ja se oli tuskallista.

Spunden teos muistuttaa yhteisöjen vallasta sulkea samaan aikaan jotakin sisä- ja ulkopuolelleen. Verkko digitaalisine työkaluineen voi olla monelle vain yksi paikka lisää, missä tuntea osattomuutta.

My Bitter Sweet Frankenstein Body tuntuu aluksi haukkaavan vähän liian ison palan aikaamme leimaavista trendikkäistä kysymyksenasetteluista, mutta mikäli katsoja päättää pitäytyä parissa teemassa, näyttelystä on mahdollista nauttia.

Koska taiteilijoita ja kuraattoria on inspiroinut Frankensteinin hirviön keho, ei ehkä ole ihme, että teokset tuntuvat aluksi viittaavan moniin suuntiin ja alkuperiin.

Minua katsojana inspiroivat Frankensteinin hirviön fragmentaarisuus ja digiajan meissä synnyttämä itseinho ja katkeransuloiset tunteet.

LISÄÄ JUTTUJA: