Taidenäyttely: Juliana Hyrri – Mary had a little lamb

Kodin ja persoonan fantasmagoria 

19.11.2021
Teksti:

Helsinkiläinen Juliana Hyrri on kuva- ja sarjakuvataitelija, jonka esikoissarjakuva Satakieli joka ei laulanut voitti vuonna 2020 Kritiikin Kannukset -palkinnon. Hän on opiskellut Hyvinkään taidekoulussa ja valmistunut maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna 2020.

Hyrrille on leimallista kuvata pettävän idyllisiä maailmoja. Nuoren taiteilijan töitä löytyy Baswaren, Aalto-yliopiston ja useiden yksityisten taiteenystävien kokoelmista.

Turun B-gallerian Mary had a little lamb on pienimuotoinen taidenäyttely, jonka teemoja ovat naiseuden ja kodin väliset latautuneet riippuvuussuhteet. Näyttely on nimeään myöten pettävän lähestyttävän oloinen. Näyttelyn muodostavat kankaille ja puulevyille maalatut akryylimaalaukset ja tekstiilit. Teosten aiheissa toistuvat koti, kodikkuus, tyttömäisyys ja söpöys.

Taiteilija Juliana Hyrri. Kuva David Jakob.

Lattianrajaan on aseteltu kissan muotoon leikattu pörröinen ryijy. Se tuntuu heräävän eloon kiehnätäkseen jaloissa ja kietoakseen leikkisän häntänsä katsojan säären ympärille. Tilassa on myös asetelma, jossa on iso keskusteos, Siperialainen kokoelma. Sen edessä levittäytyvät jacquard-tekstiilit mattona ja tuen päälle aseteltuina. Vieressä on pieni sivupöytä Lomonosov-posliineineen.

Keskusteoksena Siperialainen kokoelma. Kuva Juliana Hyrri.

Hyrri maalaa akryyliväreillä välillä akvarellin jälkeä tavoitellen. Akvarellin runollisuus on väritipassa, joka leviää märälle pinnalle arvaamattoman pilven muotoon. Tätä akvarellin ominaisuutta jäljitellen teoksissa kuvattuihin huonetiloihin on lisätty kasveja, jotka saavat ryhtiä muutamalla terävällä siveltimen vedolla. Varjot leviävät värihuntuina. Värit ovat heleitä ja perspektiivi vapaan horjuva. 

Sisätilan kuvauksen perinteiden jäljillä

Interiöörimaalauksen traditiossa on monia ohittamattomia tekijöitä, joiden vaikutus näkyy Hyrrinkin maalauksissa. Eittämättä keskeisin näistä taidehistoriallisista viitteistä on Henri Matisse, joka on porvarillisen eleganssin ja kotoisuuden kuvauksen mestari.

Hyrrin maalauksessa Iltapäivätee keskusmotiivina on shakkipöytä, jonka pinta nousee kohti katsojaa pakotetussa perspektiivissä. Tämä yksityiskohta vie välittömästi ajatukset yhteen Matissen tunnetuimmista teoksista, Taiteilijan perhe (1911). Siinä taiteilijan lapset ovat istahtaneet shakkipöydän ääreen punaisen ja lämpimän okran värisessä olohuoneessa, jossa sohvat ja matot muodostavat koristeellisen taustan kotoisalle oleilulle.

Hyrrin aikalaisista tulevat mieleen muun muassa Karoliina Hellberg ja Jaana Mattsson, jotka tahoillaan maalaavat herraskaisempia miljöitä kuin Hyrri. Yhdistävinä piirteinä ovat silminnähden porvarillisten miljöiden kuvaus ja se, että ihmiset puuttuvat kuvista. Myös Emma Ainala maalaa teoksissaan hyvinvoivia koteja, mutta hänen tuotannossaan ne toimivat salaperäisten itsekuritusnäytelmien taustana. 

Hyrrin maalaukset tuovat eteemme interiöörien fantasmagorian, joka asettaa kysymyksiä kodin ja feminiinisyyden yhteydestä feministiseen viitekehykseen. Interiööreissä vilahtaa vaaleanpunainen, ja niissä on runsaasti hoivavietistä kieliviä huonekasveja sekä elävän ja elottoman välillä häilyviä koriste-esineitä.

Kuva Juliana Hyrri.

Näyttelyn tekstiilit hurmaavat kissamotiiveillaan. Hyrrin teoksissa, todellisuudessa yksin elävät tiikerit parveilevat laumana. Jokin taikasauvan heilautus saa synnynnäisen villeyden kesyyntymään huonetiloissa, joissa boheemi eklektisismi alleviivaa ajattelun vapautta. Yleisvaikutelma on söpö ja girlie. 

Epävarmoina aikoina, kuten pandemiassa, on tilausta naisen roolille, jolla vakautetaan elämän kulkua. Feministisessä ajattelussa on usein tuotu esiin, että miehen ajatellaan olevan se, joka rakentaa yhteiskunnan perustuksen, mutta nainen tekee asumalla maailmasta kodin.

Naisen keskittyminen yksityiseen – rakentamaan kotia on vaikeina aikoina kullan kallis todistus siitä, että elämä on pohjimmiltaan edelleen järjestyksessä ja elämisen arvoista. Kotoilu sekä sisustaminen ovat luovaa toimintaa, joiden kautta nainen voi vaalia toimijuuttaan samalla kuitenkaan haastamatta patriarkaattia yllättävillä elämänvalinnoillaan. Kotoisuutta vaaliva visuaalisuus kertoo, että miesten laskema perusta on kunnossa.

Sosiaalisen median pakottavat unelmat

Hyrrin maalaukset vaikuttavat Instagram-kosmoksesta tutuilta stailatuilta kodeilta, joissa on ripaus fantasiaa. Ne kertovat halusta asettua taloksi ja löytää tukeva jalansija myrskyissä. Samalla interiöörit kertovat mahdottomasta toiveesta, että koti olisi luovan luokan elämässä pelkkää vapaa-aikaa varten.

Hyrrin interiööreistä kaikki viittaukset työn tekemiseen on karsittu pois. Läppäreitä ei näy missään ajattoman kerroksellisissa huonetiloissa. Työ tulee mukaan kuvaan tallentamisen eleessä. Koti ja työ lomittuvat saumattomasti luovan luokan koko elämän kattavassa kaupallisen visuaalisessa eksistenssissä.

Hyrrin teokset asettavat kysymyksen kotoisuutta rakentavien julkisten eleiden vaatiman työn sukupuolittuneisuudesta. Nykyisin ei enää riitä, että nainen käy töissä ja hoitaa kodin, nämä on osattava yhdistää kaupallisella otteella – ketään loukkaamatta, aina positiivisuutta huokuen. Täydellisenä. 

Tuomalla taiteen tilaan kotoilun Instagram-tyylejä, kuten plant mom -estetiikan Sisäpuutarhan patsaat -teoksessa Hyrri tekee näkyväksi valokuvaan liitetyn synnynnäisen kaupallisuuden. Walter Benjaminin mukaan valokuva toimii kuin mainos. Sillä on kyky liittää mitä erilaisimpiin yhteyksiin mielikuva kuvatun haluttavuudesta ja ostettavuudesta sen sijaan, että pelkkä tieto kuvan esittämästä todellisuudesta riittäisi.

Fantastista estetiikkaa

Immanuel Kantin idealistinen ajatus taiteesta estetiikkana, josta voi nauttia intressittömästi, on ongelmallinen. Silti Hyrrin maalausten edessä en koe impulsseja, jotka valtaavat mielen välittömästi sosiaalista mediaa selatessa. Taidetta kohtaan tuntemani viileys johtuu sen kompleksisuudesta. Sitä kuluttaessani tiedän, että miellyttävästä julkisivusta huolimatta otan aina vastaan hyvän ja pahan.

Taiteessa estetiikka palautuu tavaksi jakaa näkyvyyttä aistiselle, ja historia vaikuttaa tapaan nähdä. Hyrrin maalausten edessä kannattaa muistaa, että niissä fantasia, ajatusten kulkemat matkat ja muistot sekoittuvat olevaiseen. Näkymä on hänen omansa huolimatta viittauksista sosiaalisen median visuaalisuuteen. Siten meille voidaan tarjota sutta lampaan vaatteissa.

Siperialainen kokoelma. Kuva Juliana Hyrri.

Tapa tallentaa oman sisustustyön jälkiä palautuu 1800–1900-lukujen vaihteeseen, jolloin aesthetic movementin puitteissa kotirouville opetettiin sisustamisen olevan naisille sitä, mitä vapaa taiteilijuus on miehille. Pelkkä sisustaminen ei kuitenkaan riittänyt kotirouville, vaan sisustuksia kuvattiin kameroilla ja maalattiin vesiväreillä.

Viime vuosisadan vaihteen keskiluokan naiset pyrkivät sen sijaan kohoamaan materiaalisuuden yläpuolelle pyyhkimällä kodin merkityksistä pois sen, että sisustus oli ensisijaisesti perheen fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin puitteiden luomista.

Kuvan luomiseen liittyy aina subjektiivisia, käytäntöön liittymättömiä haluja ja toiveita. Jotain ikiomaa. Aika vaikuttaa siihen, kuinka edistyksellisenä kotoilua ja sen kuvaamista voi kulloinkin pitää.

Hyrrin teokset korona-ajan tuotteina tuovat vääjäämättä mieleen sen, että kommentoinnin kohteena ovat naiseuden ja kodinhoidon kytkökset poikkeustilanteessa, jossa ihmiset ovat pitkään olleet suljettuja omaan yksityisyyteensä.

Puuttuvat ihmiset

Ihmisten puuttuminen kuvista herättää epäilyksiä siitä, kenen fantasioita Hyrri kuvaa. Taiteilija on kertonut, että lapsuus Virossa on aiheuttanut hänelle häpeän tunteita. Ehkä se, ettei Hyrri aseta alter egoaan maalauksiinsa, kertoo jonkinlaisesta huijarisyndroomasta – vaikeudesta nähdä itsensä fantasioiden kantajana. Karoliina Hellbergillä ihmisiä vailla olevat interiöörit kertovat taiteilijan omien sanojen mukaan jonkinlaisesta melankoliasta. 

Hyrri on neljävuotiaana, perheen muuttaessa Suomeen, ylittänyt jos ei luokkarajaa, niin ainakin kahden erilaisen taloudellisen vyöhykkeen rajan. Siperialaisessa kokoelmassa koira on asettunut ikkunan ääreen odottamaan omistajan paluuta. Ehkä Hyrrin maalaukset kertovat jonkinlaisesta kotiinpaluusta, joka on yhä kesken? 

Mary had a little lamb -teoksen vasemmassa laidassa seisoo kovasti Jopon oloinen pyörä, jonka tarakalla on pizzalaatikko. Asukas on lähettyvillä, tavoitettavissa jälkinä, mutta aina kuvan ulkopuolella. Vaaleanpunaisen värihunnun sulkiessa huonetilan syleilyynsä ajattelen auran kiinnittymistä esineiden sijasta eleisiin.

Mary Had a little lamb, yksityiskohta. Kuvaaja Juliana Hyrri

Kodikkaissa huoneissa jokin sanoinkuvaamaton pitelee kaikkea paikoillaan, ja jossain on olemassa se ihminen, jota ilman kaikki menettää taikansa. Ilman häntä esineet lysähtävät pelkkään esinemäisyyteensä – elämää lakataan kantamasta päivittäin huoneisiin.

Luova luokka jatkaa porvarillista projektia eli kodin rakentamista identiteetin fantasmagoriaksi. Hyrrin autioita huoneita voi selittää myös niin, että tässä sielullistamisessa on saavutettu raja, jossa kokonaisuus on niin uniikki, niin henkistynyt, että ihminen lakkaa olemasta tarpeettomana. Fantasian ylittäessä tietyn rajan kodit hajoavat ja ihmiset pakenevat kuvasta.




LISÄÄ JUTTUJA:

Fintiaanien mailla