Sara Wacklinin Oulu palaa säväyttää

Oulun teatterissa puhaltavat raikkaat tuulet

20.09.2019
Teksti:
Kuvat:
Maiju Pohjanheimo

Oulun teatteri. Sara Wacklinin Oulu palaa. Käsikirjoitus ja ohjaus Hanna Ojala. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus Aino Koski. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Äänisuunnittelu Olli Paakkolanvaara. Kampaukset ja maskit Eija Juutisenaho. Rooleissa muun muassa Tuula Väätäinen, Merja Pietilä, Aki Pelkonen, Anne Syysmaa, Annika Aapalahti, Antti Launonen ja Elina Korhonen. Suuri näyttämö 14.9.2019.

Oulun teatterin ensi-ilta Sara Wacklinin Oulu palaa alkaa. Odotan tiukkaa naisasiaa ja patriarkaalisen yhteiskunnan naisten surullisia kohtaloita. Odotan, että historian tapahtumia peilataan nykyajan naisen asemaan.

Olo on lannistunut, voisin tehdä jotakin muutakin lauantai-iltana kuin katsoa taas näitä. Kuitenkin jo ensimmäisten minuuttien aikana ryhti kohoaa, hengitys kiihtyy apaattisesta normaaliksi, silmät avautuvat ja pupillit jo liikkuvat. Minua on huijattu ennakkotiedoilla!

Olen nopeassa rytmissä sisällä. Aino Kosken lavastus elää ja hengittää. Ajoitus on tarkkaa ja Petri Kauppisen hieno koreografia hämmästyttää. Tämähän on hauskaa! Ohjaaja-käsikirjoittaja Hanna Ojala on valinnut reippaan otteen historialliseen näytelmään.

Sara Wacklinin sata tarinaa saavat hurjan kuvituksen

Näytelmä pohjautuu Sara Wacklinin (1790–1846) teokseen Sata muistelmaa Pohjanmaalta. Sara Wacklin on inspiroinut aiemminkin teatterin tekijöitä, vaikka teos ei ole järin draamallinen. Ojala on yhdistänyt teoksen henkilöhahmoja ja käyttänyt myös muita historiallisia lähteitä.

Huppa-Leena on yllättäen tässä Wacklin-sovituksessa sivuosassa. Annina Rokka on roolissa ihastuttava. Annina Rokka on kaikissa rooleissa ihastuttava.

Huppa-Leena on yllättäen tämän Wacklin-sovituksen sivuosassa. Annina Rokka on roolissa ihastuttava.

Sara Wacklinin pienissä tarinoissa on ilkikurista huumoria. Hanna Ojala nostaa huumorin esiin, kärjistää ja liioittelee surutta. Ojala ottaa aiheen uskaliaasti reippaaseen käsittelyyn. Sara Wacklinin merkitystä kirjailijana, historiankirjoittajana ja tyttöjen koulutuksen tienraivaajana ei horjuta punkrock, ei villisti liikkuvat lavasteet.

Säätyläisten naimakauppoja

Eletään vuotta 1808 ja Suomen sota on alkanut. Oulu on Suomen toiseksi suurin kaupunki. Aatelinen leskirouva Agneta Fedlt (Tuula Väätäinen), yrittää saada epätoivoisesti kolme tytärtään hyviin naimisiin. Piika Julma-Matleena (Merja Pietilä) on onnettomasti kaikessa tässä mukana.

Kauppaneuvos Nygård (Aki Pelkonen) on perheen hyväntekijä ja asioiden hoitaja. Aatelisrouvan arvolle eivät tietenkään sovi rahvaanomaiset raha-asiat. Säätyläisnaisen tärkein ominaisuus on olla viehättävä ja kaunis. Vanhin tytär Tiina (Anne Syysmaa) ei halua koristautua naittamispeliin. Maria (Annika Aapalahti) on rakastunut heikkoon mutta houkuttelevaan Isak Wireniin (Antti Launonen). Nuori Greta-Stina (Elina Korhonen) taas haluaa pitää hauskaa ja tavata herrasmiehiä.

Rouva Feldtillä ja tyttärillä on kaikilla omat tavoitteensa ja suunnitelmansa. Perheen piikaa riepotellaan näissä pyrinnöissä säälittä. Julma-Matleenan rooli on tässä pelissä lohduton.

Merja Pietilä on onneton Julma-Matleena. Taitava ja näyttelijätär on herkkä ja kertoo kaiken sanomatta sanaakaan.

Merja Pietilä on onneton Julma-Matleena. Taitava näyttelijätär on herkkä ja kertoo kaiken sanomatta juuri sanaakaan.

Sota päättyy, valta vaihtuu ja kaupunkiin saapuu venäläisiä upseereita. Rouva Feldt näkee tässä uuden tilaisuuden naittaa tyttärensä, sillä ”eihän aateliset kansallisuutta katso.”

Innoittavia, inhottavia ja herkullisia hahmoja

Näytelmän hahmot ovat riemastuttavia karikatyyrejä. Kärjistyksistä huolimatta naisissa on syvyyttä. Jokainen on omalla tavallaan typerä ja ärsyttävä, mutta silti heistä on helppo välittää.

Merja Pietilän lähes mykkä rooli piika Julma-Matleenana on koskettava. Matleenan osa on kova. Häntä käytetään säätyläisten peleissä hyväksi kaikin mahdollisin tavoin, myös seksuaalisesti. Kaikki on piian syytä ja palvelijaa kuuluu toki rankaista.

Julma-Matleenasta tulee väistämättä mieleen elokuvan Dogville Lars von Trier, 2003) Grace. Aina toivon herätessä se viedään mitä julmimmalla tavalla pois.

Aki Pelkonen on jumalattoman paha Kauppaneuvos Nygård. Miksei Aki Pelkonen ole kaikissa kotimaisissa elokuvissa - ainakin Pölösen?

Aki Pelkonen on jumalattoman paha Kauppaneuvos Nygård. Miksei Aki Pelkonen ole kaikissa kotimaisissa elokuvissa – ainakin Pölösen?

Kaikki miehet ovat kamalia. Feministisissä teksteissä asia on usein näin. Jos Anja Kaurasen Pelon maantiede (1995) joskus sävähdytti miesvihallaan, nykyisin sitä ei enää edes huomaa.

Aki Pelkonen revittelee sovinistisena ihmishirviönä. Kauppaneuvos Nygård on vastenmielisimpiä hahmoja, mitä olen näyttämöllä nähnyt. Opin uuden käsitteen: Isännän tikki on ylimääräinen ommel, joka laitetaan synnytyksen jälkeen. Pelkosen roolityö on hieno, kamalan hieno!

Antti Launonen loistaa kiilusilmäisenä idealistina. Marian rakastettu, fennomaani Isak Wiren on reppana aatteen marttyyri. Kaikki mieshahmot ovat omalla tavallaan vastenmielisiä. Kuten jo sanoin, se kuuluu tähän tekstilajiin.

Rohkea kerronta käyttää uusia keinoja

Naisnäkökulma on vahva, mutta Sara Wacklinin Oulu palaa ei saarnaa tai kiristele hampaita. Kerronta on railakkaan hauskaa ja nopeaa. Silmäniskuja räpsäytellään sinne tänne.

Esimerkiksi Suomi-neidon pakkoavioliitto ja riepottelu venäläisen Pussy Riotin feministisen räyhäpunkin säestyksellä on nerokkaan monimerkityksellinen ja riemukas.

Uusi populaarimusiikki pukudraamassa yllättää, vaikka sitä on käytetty usein elokuvassa. Hyvä esimerkki on Sofia Coppolan Marie Antoinette (2006). Runsas ja nopeasti vaihtuva kuvasto tuo mieleen musiikkivideot. Liikkuvan kuvan lukeminen on lukutaito sekin: jos lukutaito on heikko, kaikki tekstit näyttäytyvät sekavina. Muutama pariskunta poistuu väliajalla.

Venäläiset tulevat ja ruotsalaiset sotilaat poistuvat näyttämöltä. Taustakangas ja Ruotsin vallan aikakausi viedään kekseliäästi pois. Kun silmämeikit pyyhitään neitseellisen valkeaan lakanaan, ei vielä ole tiedetä, onko seuraava musta tai punainen.

Venäläiset tulevat ja ruotsalaiset sotilaat poistuvat näyttämöltä. Taustakangas ja Ruotsin vallan aikakausi viedään kekseliäästi pois. Kun silmämeikit pyyhitään neitseellisen valkeaan lakanaan, ei vielä tiedetä, onko seuraava väri musta tai punainen.

Väliajan jälkeen Oulu palaa ja niin palaa tuttu perusteatteri näyttämölle. Palaa-sanan kaksimerkityksellisyydellä leikitellään jo otsikossa. Teatteriyleisön tuntema kerrontatapa on hallittua ja vie sujuvasti eteenpäin. Silti mietin, olenko siirtynyt katsomaan toista näytelmää.

Loppu kokoaa kuitenkin kaiken kasaan ja säräyttää vielä kerran. Aplodien aikana vaihdan kulmat koholla hämmästyneitä katseita innokkaimmin suosiota osoittavien kanssa. Moderni kerronta toimii hienosti. Nyt kannattaa kyyninenkin nuoriso kutsua teatteriin.

Hanna Ojala rikkoo kaavan, lisää rohkeasti – jopa röyhkeästi – palasia ja kursii kasaan uudenlaisen huikean esityksen. Laitosteatterin historiallista näytelmää ravistellaan hellästi. Vaikka kyse ei ole mistään Jumalan teatterista, osa yleisöstä puistelee päätään nyrpeänä. Näin kuuluu olla silloin, kun perinteiseen instituutioon puhalletaan uutta raikasta ilmaa.

Liki kolmetuntinen Sara Wacklinin Oulu palaa tarraa vahvasti otteeseensa, murskaa ennakkoluulot ja viihdyttää ensihetkestä viimeiseen. Milloinhan olen viimeksi poistunut teatterista näin leveä hymy naamalla, vai olikohan se sittenkin virne?




LISÄÄ JUTTUJA:

Parahin Jeeves Putkinotko Michelle Obama Minun tarina kirja