Reidar Särestöniemi Art Gallery Finlandissa
Taiteilijan paluu Oulun keskustaan
Oulun keskustassa sijaitseva Art Gallery Finland järjesti ensimmäisen Reidar Särestöniemi -taidenäyttelynsä vuoden 2025 loppupuolella. Tuo näyttely koostui 12 maalauksesta sekä oululaisen valokuvaaja Ilkka Jaakolan 15 valokuvasuurennoksesta, joihin hän oli tallentanut Särestöniemen työskentelyä ja arkea vuonna 1977.
Ilmeisesti näyttely sai suurta kiinnostusta osakseen, sillä vuoden 2026 toukokuussa galleriassa alkoi uusi ja laajennettu Särestöniemi-näyttely.
Gallerian ensimmäisen ja samalla suurimman huoneen keskellä tulijaa tervehtii lasinen ja metallinen moderni kota. Kodassa on televisio, jossa pyörii dokumentti taiteilijasta, ja tietoa hänestä on tarjolla lisäksi näyttelytilaan esille laitetuissa Särestöniemi-aiheisissa kirjoissa. Näihin lukeutuu myös alkuvuonna ilmestynyt Jaana Suorsan graafinen tarina Mie, taivaanjaara.
Kota, taljoin päällystetyt pölkkypenkit ja salin keskelle nuotioksi asetellut koivuklapit tuntuvat hieman oudoilta. Ne ovat kuin turisteille siisteihin sisätiloihin luotu simulaatio Lapin eräeksotiikasta.
On kuitenkin muistettava, että taiteilija oli aikansa outolintu ja nähtävyys, johon liitettiin erinäisiä Lapin eksotiikan ominaisuuksia. Tällaiselta hieman humoristiselta kannalta katsottuna lavastus tuntuu ymmärrettävältä.
Piti tilan koristuksista tai ei, ne eivät syö tehoa itse pääasialta eli Särestöniemen teoksilta.
Edellisen näyttelyn kävijät saattavat huomata pari tuttua maalausta, kuten näyttelyesitteessä ilahduttavan tarkasti esitellyn Tundran kellot vuodelta 1971. Selvästi suurin osa näyttelystä kuitenkin tarjoaa uutta nähtävää myös heille.
Huurrekoivikko (1973) ja Aavahelukka (1976)
Näytteillä on useita suurikokoisia Lapin luonnosta ammentavia teoksia, eli juuri sellaisia, joista Särestöniemi parhaiten tunnetaan. Tunnettuus on helppoa ymmärtää teoksia katsellessa.
Niistä suurin maalaus Sarastus (1972) on yksi näyttelyn vangitsevimpia teoksia. Vuoden 1973 Huurrekoivikko-maalauksen tavoin se houkuttelee katsojaa kulkemaan ja kokemaan metsämaisemaansa. Sarastuksessa voi tuntea lämmittävän aamuauringon, kun taas Huurrekoivikko on vanginnut sisäänsä kipristävän kylmyyden.
Paksujen maalikerrosten muodot ja rakeet kutsuvat tutkimaan itseään, ja esimerkiksi vuoden 1976 Aavahelukka-maalauksen väriskaala tarjoaa enemmän nähtävää kuin mihin silmä ehti lyhyessä ajassa tarttua. Vaikka näyttelytila ei ole kovin suuri, on teosten katseluun syytä varata aikaa.
Näkymä Norjan Vesisaaresta (1965)
Pienemmistä kuvista Näkymä Norjan Vesisaaresta vuodelta 1965 on niin ikään puhutteleva yhdistelmä rauhaisaa horisonttia, syvää ja villiä merta ja kalliomaisen karua luontoa. Ylläksen kalliota (1979) oli vanginnut rosoisen kalliopinnan ja karut jäkälät tekstuureihinsa niin hyvin, että karhean kalliopinnan tunnun voi helposti kuvitella kämmeniään vasten.
Mustikkaisen sini- ja violetinsävyinen Vaeltavat porot (1969) kuuman oransseine poroineen ja sammalmaisine viherkasvustoineen luo samaan aikaan sekä fantastisen että realistisen vaikutelman. Vuoden 1964 Suopursuja-maalauksessa tulisina aurinkoa vasten leiskuvat nimikkokukat nousevat sinisestä taustastaan kuin niiden varret olisivat taustaansa kaiverrettuja viiltoja.
Suopursuja (1964) ja Vaeltavat porot (1969)
Avarat tilat on varattu suurille maalauksille, joten katsojalla on hyvin tilaa ihailla niitä sekä kauempaa että lähempää.
Suurten maalausten lisäksi näyttely tarjoaa näkymiä myös maalarin vähemmän tunnettuihin puoliin. Minulle suurimpia yllätyksiä ovat Picasso-vaikutteita henkivä rujon kubistinen teos Noitanainen (1948) sekä kirkkaana ja kevyenä hohtava pastellimaisema vuodelta 1968.
Pastellimaisema (1968) ja Noitanainen (1948)
Kapeammissa ja käytävämäisemmissä tiloissa on pienempien maalausten lisäksi esillä vuoden 1976 offset-vedoksia Särestöniemen teoksista. Tutumpien pohjoisten maisemien lisäksi kuvissa näkyy parrakkaita mieshahmoja, joiden merkitystä homoseksuaalin taiteilijan tuotannossa Noora Vaarala avaa kirjoittamassaan Reidar-elämäkerrassa.
Oletettavasti painovuoden ja silloisen tekniikan vuoksi offset-kuvien sävyt ja painojälki ovat sulaneet hieman pehmeiksi. Tämän vuoksi ne eivät tarjoa yhtä paljon yksityiskohtia ihailtavaksi kuin näyttelyn maalaukset tai myynnissä olevat uudemmat jäljennökset. Ne kuitenkin laajentavat maalausten luomaa kuvaa taiteilijasta ja hänen tuotantonsa teemojen laajuudesta.
Offset-vedokset teoksista Jumala jota en koskaan tavannut – Minä ja Hemingway, Kylä talvella, Isähahmo
Näyttely on nähtävillä 9.5.–27.9.2026 osoitteessa Torikatu 7, 90100 Oulu.
LISÄÄ JUTTUJA:
