Kirjailija Rachel Cusk käsittelee Ääriviivat-trilogiassaan suuria aiheita. Teosten nimet Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia viittaavat osien keskeisiin teemoihin. Trilogialla on yhteinen juoni, mutta teokset toimivat hyvin myös yksittäisinä lukuelämyksinä.
Kunnia on trilogian viimeinen osa. Se kuvaa kirjallisten piirien julkisivua ja ihmisen universaalia alemmuudentunnetta sekä tarvetta saada kunniaa lievittääkseen alemmuudentunteen luomaa ahdistusta. Teos havainnoi ihmisen kunnianhimon ilmenemistä pienten elämäkertojen kautta. Niiden yhteydessä esiin nousee totuuksia, joita meidän on usein vaikea myöntää itsellemme.
Juoni on yksinkertainen: kirjailija Faye osallistuu kirjallisuusfestivaaliin ja kohtaa siellä kollegoita ja muita alan ihmisiä. Ihmisiltä hän kuulee syvällisiä elämäntarinoita. Faye kertoo myös elämästään tutkien omia valintojaan ja niiden seurauksia.
Kirjan teema ei liity sen tapahtumaköyhään juoneen, vaan henkilöiden kertomiin tarinoihin, joita yhdistää ihmisessä piilevä armoton kunnianhimo. Tarinat ovat irrallisia ja niitä sitoo toisiinsa vain henkilö, joka lipuu päämäärättömästi keskustelusta toiseen klassisen cocktail-juhlan tapaan.
Cuskin kokeellinen kaunokirjallisuus ihastuttaa. Kerrontatyyli on kuin aalloilla vellova lautta. Se lipuu tasaisesti eteenpäin välillä tyrskyjen ryöpsäyttäessä älykkäitä oivalluksia tarinan ylle. Kirjan oivallukset ovat suorastaan herkullisia. Kuten toteamus, että “elämä on nörttien kosto”. Koulussa pilkatut lukutoukat päätyvät lopulta vallankahvaan. Oivallukset ovat tarkkasilmäisiä ja aikamme arvoja kyseenalaistavia. Vapauden hinta on usein kova.
Silloin tällöin”, hän jatkoi, ”olen tavannut ihmisiä, jotka ovat vapautuneet perhesuhteistaan. Mutta heidän vapaudessaan on aina jonkinlaista tyhjyyttä, aivan kuin heidän olisi pitänyt hylätä jotakin omasta itsestään hylätäkseen sukulaisensa. Niin kuin se jäätikölle jäänyt mies, joka katkaisi oman kätensä.”
Cusk on löytänyt tavan käsitellä valheellista ihmiselämää moralisoimatta. Esimerkillisten tarinoiden kautta hän havainnoi kuinka kunnianhimo määrää tapaamme suhtautua ympäröiviin tapahtumiin ja ihmisiin. Viattominkaan avun tarjoaminen ei ole pyhää, sillä toisen auttaminen kohottaa aina omaa arvoamme.
Cusk pohtii sattuman roolia elämäntapahtumissa, ihmisen kykyä kantaa vastuuta, tietoisuuden tuomaa ahdistusta ja onnellisuuden edellytyksiä. Koska pohdinta tapahtuu elämäntarinoiden kautta, kirjailijan kantaaottava subjektiivisuus hälvenee. Näin ruotiminen kohdistuu myös kirjailijaan itseensä.
Vaikka juonessa kirjailija Faye kohtaa oman alansa ammattilaisia, ei kirjailijuus tee elämäkerroista erityisiä, vaan ne voisivat olla kenen tahansa elämäntarinoita. Paikoin kirjailijuutta kuitenkin tarkastellaan suurennuslasilla. Taiteilijuutta ammattina kuvataan narsistiseksi piirteeksi, joka helposti siirtyy sukupolvelta toiselle.
Vaikka Kunnia keskittyy kirjallisiin piireihin, se valottaa myös yleistävästi työelämän poseeraavaa luonnetta, jota varsinkin media ihannoi. Tämänkaltainen avaus on tervetullutta maailmassa, joka nojaa liikaa koviin arvoihin. Olemmeko sitä miltä näytämme?
Kunnia tarjoaa ammennettavaa analyyttiselle lukijalle. Tätä kirjaa pitää lukea myös rivien välistä. Vaikka löyhä tarina päättyy kuin seinään, se jättää silti tunteen kuin olisin kahlannut läpi parin sadan sivun sijaan maailmanhistorian tunnetuimmat filosofiset teokset.