Pohjoinen tuuli sotkee verkot ja elämän

Pohjoisesta tuulee on naurattava ja koskettava perhedraama

Mikä tekee näytelmästä suosikin? Sellaisen, joka onnistuu koskettamaan katsojaa ikään, sukupuoleen ja kengän kokoon katsomatta? Sellaisen, joka osuu sielujemme sopukoissa johonkin yleisinhimilliseen pisteeseen, ja sen osuman vuoksi täyttää katsomot kuukaudesta toiseen?

Pohjoisesta tuulee saa lokakuussa viimeiset näytöksensä Oulun kaupunginteatterilla. Näytelmän ensiesitys oli maaliskuussa 2019. Rooleissa esiintyvät Anneli Niskanen (äiti), Risto Tuorila (isä), Mikko Korsulainen (Johannes) ja Timo Pesonen (Tatu). Petja Lähteen käsikirjoittaman näytelmän ohjauksesta vastaa Olka Horila.

Suomalainen näytelmä

Syksy on pudotellut lehdet puista, ja näyttämö on keltaisenaan. Penkillä istuu kumara vanha mies mökkivaatteissa: isossa takin reuhkassa ja lököttävissä housuissa, jaloissaan crocsit. Mies näyttää tutulta. Hän voisi olla enoni tai setäni. ”Ihan kuin isä”, kuuluu toteamus viereiseltä paikalta.

Paikalle porhaltaa perheen vanhempi poika, kevyttoppatakissaan ja läppärilaukun kanssa. Isän ja pojan kohtaaminen on, erittäin suomalaista adjektiivia käyttäen, jäyhä. Isä torppaa Johanneksen yritykset avata keskustelua kaurismäkeläisesti. Vastaus kaikkeen on lyhyt ja ytimekäs: ”Just.”

Johannes on työorientoitunut ja omaan tehokkuuteensa lähes hukkunut, keski-ikäisen ja keskiluokkaisen miehen perikuva. Hänen nuorempi veljensä Tatu, joka myös saapuu mökille, elää hetkessä soittaen bassoa iskelmälaulajien taustabändeissä. Veljet ovat toistensa vastakohdat, ja vastakohdista löytyvät myös heidän omat kipukohtansa. Johannes kokee, että häneltä on aina vaadittu liikaa. Tatu taas kokee päässeensä liian helpolla, vaikka olisi toivonut rajoja välittämisen osoituksena. 

Pohjoisesta tuulee näyttää hyvin vahvasti suomalaiselta näytelmältä. On perhe, mutta sen jäsenet ovat vieraantuneet toisistaan. Äiti on yksinäinen. Isä lähtee kokemaan verkkoja yhä uudelleen, vaikka on vasta palannut järveltä, ja vaikka pohjoinen tuuli sotkee verkot ja elämän, kuten hän useasti jaksaa muistuttaa.

Mökki on paikka, jonne tullaan etsimään sekä itseä että toista. Näytelmä onnistuu kuvaamaan ja käsittelemään jotain niinkin vaikeasti tavoiteltavaa ja määriteltävää kuin kansallinen identiteetti. Se on asia, jota usein rakennetaan toistamalla tiettyä kuvastoa ja tietynlaisia hahmoja. Jopa niin kauan, että ne kuluvat puhki ja sulkevat ulos erilaiset tavat olla esimerkiksi suomalainen. Pohjoisesta tuulee hiihtää tätä latua aluksi jopa huolestuttavan tasaisesti, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun perheen äiti alkaa ylistää Kekkosen mieskuntoa pojilleen on selvää, että suomalaisuuden kuluneille arkkityypeille saa ja kuuluu nauraa kunnolla.

Iso osa näytelmän viehätyksestä kuitenkin syntyy siitä maailmasta, jonka moni meistä tunnistaa helposti jo pienistä viittauksista. Ennen kuin huomaammekaan, samaistumme mökillä sompailevaan perheeseen kollektiivisesti. Pudonneet lehdet kertovat, että on syksy ja aika laittaa mökki talvikuntoon. Vanha uuni ja eri paria olevat astiat riittävät luomaan mökkikeittiön, ja yksi murahdettu ”just” kertoo kaiken oleellisen isän ja poikien väleistä, sekä isän ja äidin parisuhteen tilasta. Me kaikki olemme tavanneet tällaisen perheen, joko peilissä tai ainakin lähipiirissä.

Suosittu näytelmä

Pohjoisesta tuulee on irrottanut paljon kehuvia kommentteja katsojilta ja arvostelijoilta. Tatua näyttelevä Timo Pesonen pohtii näytelmän onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä, ja muistuttaa, että lopputulos on aina monen ammattikunnan ja osaajan yhteistuotos. Avainasemassa ovat kuitenkin aihe ja käsikirjoitus, ja todella vahvasti myös se mitä ja miten näytelmästä viestitään.

– Hektisessä nykymaailmassa näytelmästä tiedottaminen ja markkinointi ovat usein avainasemassa siinä, löytääkö näytelmä pian katsojia. Jos näytelmä on hyvä ja heti alussa löytää katsojia, positiiviset katsojakokemukset houkuttelevat yleensä lisää katsojia viidakkorummun tapaan.

Näytelmän työryhmä on tehnyt usean kuukauden puhteen sen parissa. Puutuuko samaan rooliin ja tarinaan, vai millaista on olla mukana pitkään jatkuvassa tuotannossa?

– Jos näytelmä on hyvä, aiheeltaan kiinnostava ja työryhmä turvallinen, tasa-arvoinen ja kannustava, on todella antoisaa olla mukana sellaisessa produktiossa. Silloin juttuun ei kyllästy tekijänä, koska se kehittyy koko ajan. Usein, kun näytelmä on esimerkiksi kesätauolla ja jatkaa syksyllä, asioihin löytää uusia näkökulmia ja oivalluksia.

Näytelmän suosiota ei kuitenkaan voi hänen mielestään aavistaa etukäteen.

– Jos laadukas näytelmä löytää heti yleisönsä hyvin suunnitellun tiedottamisen ja markkinoinnin avulla, on todennäköistä, että yleisöä riittää pidempäänkin.

Inhimillinen näytelmä

Johannes ja Tatu käyvät taistoon isänsä mykkyyttä vastaan, vaikka sama mykkyys tuntuu vaivaavan myös heitä. Yritykset johtavat tragikoomisiin tilanteisiin ja niitä vauhditetaan viinalla. Puhumisen vaikeus on kuin viides suomalainen mökkivieras, jota kukaan perheenjäsenistä ei ole kutsunut, ja jota kaikki yrittävät haparoiden häätää. Pikkuhiljaa keskustelu avaa eläköityneiden vanhempien ja aikuisten poikien väleihin syntyneitä umpisolmuja. Suurin solmu on kuitenkin salaisuus äidin menneisyydessä. 

Näytelmä tuntuu sanovan, että ehkä meillä jokaisella on omassa huussissamme se ylipursuava paskasammio, jonka tyhjentämistä mielellään välttelee. Mökillä isä delegoi tämän tehtävän Tatulle, joka pallottaa sen Johannekselle. Lopulta veljekset tarttuvat toimeen yhdessä, mutta yhteistyö takkuilee ja saa varsinkin Johanneksen turhautumat ja väsymyksen nousemaan pintaan. Sammion tyhjentäminen eskaloituu lähes käsirysyksi.

Fyysinen yhteenotto on perinteinen tapa kuvata maskuliinista tunteiden ilmaisua, mutta näytelmä välttää kliseen nuoremman veljen hahmon avoimuudella. Tappelun sijaan Tatu tarjoaa halausta. Paskahalia, kuten hän asian ilmaisee. Vaikka Johannes ei pystykään ottamaan hellyydenosoitusta vastaan siltä seisomalta, ollaan suomalaisen miehen kuvauksessa tultu jo hyviä askeleita poispäin juron ja mykän kivikasvon hahmosta.

Äidillä on ollut tapana sulkeutua huussiin kynttilän valoon, yksin omien salaisuuksiensa kanssa. Kynttilä kuitenkin sytyttää palon, ja huussi roihahtaa tuleen. ”Kuin Jan Palach”, vertaa äiti ihastuksissaan. Palach, tšekkiläinen yliopisto-opiskelija ja toisinajattelija, teki vuonna 1969 polttoitsemurhan vastalauseena Neuvostoliiton suorittamalle Tšekkoslovakian miehitykselle.

Kaaos, johon mökkivierailu näyttää väistämättä luisuvan, tekee suomalaisen perheen kuvauksesta raikkaan. Äidin tunteenpurkaukset saavat Johanneksen epäilemään tämän mielenterveyttä. Äiti paistaa kiviä uunissa, koska haluaa maalata niitä, itkee, nauraa, järjestää joulujuhlan lokakuussa ja hekumoi Kekkosen lisäksi liekehtivää huussia. Mielettömiä nämä teot eivät kuitenkaan ole. Ne ovat äidin toisinajattelua ja tapa kapinoida puhumattomuutta, kosketuksen puutetta ja menneisyyden kummituksia vastaan.

Kaikki näyttelijät onnistuvat luomaan inhimilliset ja koskettavat henkilöhahmot. Jokaisella heistä on omat syynsä ja surunsa. Näyttelijöiden työskentelyssä näkyy varmuus. Äiti, isä, Tatu ja Johannes ovat heille jo vanhoja tuttuja, joiden nahoissa he viihtyvät, ja joiden puolella katsoja on mielellään.

Onnellisen lopun näytelmä

Perhe kokoontuu katselemaan kuinka huussi palaa maan tasalle. Ehkäpä osa heitä vaivanneesta mykkyydestä palaa sen mukana. Ehkä on mahdollista päästä eteenpäin, ja ehkä myös mahdollista puhua ja tulla nähdyksi, sekä kuulluksi. Lavalla huussia ei näy. Lavastuksessa on vain seinä, luukku ja paskasammio. Paloa ei myöskään kuvata visuaalisesti millään tavoin. Ottaen huomioon sen, millaiseksi metaforaksi palon voi tulkita, olisi ollut visuaalisesti palkitsevaa nähdä jonkinlaisin tehostein toteutut liekit.

Ja kyllä, tässä näytelmässä saunotaan. Istunto on kuin kohtaus Miesten vuoro -dokumentista, mutta ilman melankolian yliannostusta. Dialogin huumori onnistuu keventämään kovien löylyjen lyömistä kovien aiheiden äärellä. Sauna on se paikka, jossa lopulta paljastuu perheen äidin mukanaan kantama salaisuus.

Kun avoimuus löytyy, löytävät myös isä ja äiti toisensa uudelleen. Perhe ei hajoakaan, eikä mökkiä myydä. Ydinperhe säilyy yhdessä. Ratkaisua olisi helppo kritisoida; onko perinteinen perhemalli aina se eniten onnea tuova? Tähän näytelmään loppu on kuitenkin ainoa oikea. Perheenjäsenet löytävät aidon yhteyden toisiinsa, ja se antaa toivoa. Mykkyys on mahdollista nujertaa. Vaikka pohjoisesta tuulee, onnellinen loppu toimii.




LISÄÄ JUTTUJA:

lyhytelokuvat The House