Pitkään meni ihan hyvin
Aino Ritari tulee rämisevän rollaattorin kanssa!
Kahdeksankymmentä vuotta on mennyt hyvin. Juuri kun Aino Ritari alkaa valmistautua kuolemaansa, alkaa naapurustossa tapahtua. Aino lykkii eteenpäin rollaattorilla ja yrittää pysyä aikaansa edellä saadakseen kaikki asiat järjestymään.
Aino on jo valmis kuolemaan, ja totutellakseen kuoleman läheisyyteen hän päätyy ostamaan vanhan marsun, josta hän huolehtii varsin omaperäisellä tavalla. Sitten hän saa lähetysyhdistykseltä kirjeen, joka muuttaa koko elämän suunnan. Joku heimopäällikkö on tulossa kaukaa Afrikasta Suomeen. Enää kuolemanodotus ei olekaan elämän keskiössä, vaan vielä pitäisi ehtiä järjestää useita asioita, ennen heimopäällikön saapumista. Asiat monimutkaistuvat kun Aino ei oikein enää ymmärrä niiden oikeaa laitaa, vaikka kovasti yrittää. Nykymaailma on kovin kummallinen kahdeksankymppisen silmin.
Naapurustoon muuttaa vähintään yhtä kummallinen leskimies Seppo Miekk´oja, jonka elämä myös on hyvin omatakeista. Molempia yhdistää omassa maailmassa eläminen ja asioiden oikean laidan kuvitteleminen – todellisuudesta kumpikaan ei taida paljoa ymmärtää. Heidän elämänhallinta on kadonnut, mutta toisaalta he vaikuttavat olevan varsin tyytyväisiä elämäänsä oman kuplansa sisällä.
Pitkään meni ihan hyvin on kirjoitettu kepeällä otteella, mutta oikeastaan tarina on surullinen. Ainon henkilöhahmo piirtää kuvaa päähenkilöstä, joka on kadottanut elämänhallintansa. Hahmo on sen verran todentuntuinen, että monen vanhuksen elämän voi ajatella olevan tällaista, kun he eivät enää oikein ymmärrä nykymaailmaa. Monet viattomat tapahtumat saavat ihan uuden merkityksen heidän käsityskyvyllään ja kun asioita yrittää selvittää, eivät kanssaihmiset oikein ymmärrä, mitä mummo puuhaa. Ja kun naapurit ja sukulaiset tarkoittavat hyvää, kuvittelee mummu usein heidän haluavan vain sekoittaa hänen elämäänsä. Vaikka näennäisesti Aino joutuu hauskoihin kommelluksiin, ei tarina traagisuudessaan lopulta naurata, lähinnä se saa miettimään niitä vanhuksia, jotka todella elävät vastaavassa tilanteessa, päällimmäiseksi tunteeksi tulee sääli.
Myös Seppo Miekk´oja on hyvin karrikoitu kuvaus eläkkeelle jääneestä leskimiehestä. Ja hänen maailmankuvansa on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin Ainonkin. Hänen maailmalleen on hieman helpompi hymähdellä. Kaikki tämä tekee sen, ettei kepeydestään huolimatta tarina naurata, lähinnä se saa tuntemaan sääliä niiden ihmisten puolesta, jotka tippuvat maailmanmenosta. Anna Rimpelä tarjoaa kurkkauksen erään mummon edesottamuksiin, ja se nostaa esiin ristiriitaisia ajatuksia vanhenemisesta, yksinäisyydestä ja elämästä.
LISÄÄ JUTTUJA:
