Oxygenum-näyttely, osa II

Taidekatsaus ravistelee, hellii, koskettaa ja kyselee

29.08.2019

Suomen Pohjoismainen Taideliitto (PTL) on järjestänyt Vetelin Taidekartanolla tänä kesänä Oxygenum-kuvanäyttelyn (7.7. – 18.8.). Kolmen vuoden välein pidettävään triennaalinäyttelyyn jury on tällä kertaa valinnut 64 taiteilijan korkeatasoisia teoksia.

Aulaa lukuun ottamatta alakerran näyttelytilojen valoisuus, riittävä väljyys sekä korkea huonekorkeus antavat katsojalle tilaa hengittää ja ajatella. Viipyilevä askellus ja kotimaiseen taiteeseen uppoutuminen ovat sopivaa vastapainoa hektiseen arkeen.

Anneli Hilli: Kesän tuoksu (vas.), Maija Vanhatapio: Shattered Light, Ulla Pohjola: Mustarastas

Näyttelyn toiseen varsinaiseen huoneeseen astuessani huomaan ensimmäiseksi kookkaan puuspiraalin. Tumma savupuupinta ja kierteiset muodot ohjaavat katsetta. Tämä Hannele Matinlaurin Time Line of the Earth (2015) on yksi huoneen kantaa ottavista teoksista, ja ihastun siihen.

Spiraalin kaarrokset päättyvät peiliin, johon tuijottaa pieni punainen ihmishahmo. Pidän katsojan hienovaraisesta herättelystä: Koemmeko ajan lineaarisesti vai syklisesti? Katsommeko itseämme vai menneisyyttämme? Heijastaako peili jotain salatusta tulevaisuudesta?

Hannele Matinlauri: Time Line of the Earth

Annan katseeni kiertää pitkin näyttelytilan seiniä ja tavoitan idyllisiä maisemia ja abstrakteja värisommitelmia – kunnes teuraskuvasto, luurangot ja lihapakkaus riipivät verkkokalvojani. Vuorossa ovat Anna Iivosen serigrafiateokset Kypsänä vai raakana (2019) ja Kettutyttö (2019) sekä Kyllikki Haaviston Arki, arjempi, arjin (2019).

Huomaan pohtivani Iivosen teosten shokeeraavuutta ja Haaviston käyttämiä tekniikoita. Raflaavat kuvat ja alleviivattu sanoma hyppäävät suorastaan silmille, mutta yhteiskunnalliseen ilmasto- ja eläinkeskusteluun ne eivät tuoreudestaan huolimatta tuo varsinaisesti uutta.

Anna Iivonen: Kypsänä vai raakana (vas.), Anna Iivonen: Kettutyttö, Kyllikki Haavisto: Arki arjempi, arjin

Ravisteltu katsoja saa lempeän silityksen, kun hän saapuu näyttelyn kookkaimman (150 x 300 cm) kuvan luo. Maassa uinuva jättiläisnainen ja mini-ihmiset ovat kuin satukirjasta. Aino Keinäsen graafisen Maan uni -teoksen (2018) materiaaleina ovat hiili, pastelli, akryyli, muste ja paperi.

Yleisö on saanut äänestää näyttelyn teoksista omaa suosikkiaan. Luen myöhemmin PTL:n Facebook-sivuilta, että Keinäsen teos on voittanut.

Aino Keinänen: Maan uni

Alakerran viimeisessä huoneessa kohtaan ehkä näyttelyn kauneimman kokonaisuuden viiden lähekkäin asetellun teoksen muodostelmassa. En yleensä pidä romanttisista kukista tai yksisarvisista, mutta nyt herkkyys yhdistettynä tummanpuhuviin sävyihin vetoaa – nimenomaan sommittelukokonaisuutena.

Seinällä ja lattialla vierekkäin ovat Risto Immosen Sirkkalehdet, Pirjo Niemenrinteen Scyphozoa (2019) ja Halipleumon (2019), Aino Kajaniemen Käsitys (2018) sekä Kristiina Lempiäinen-Trzaskan Lintukoto (2018). Tyydyn ihailemaan niitä melko etäältä.

Risto Immonen: Sirkkalehdet (vas.), Pirjo Immonen: Scyphozoa, Pirjo Immonen: Halipleumon, Aino Kajaniemi: Käsitys, Kristiina Lempiäinen-Trzaska: Lintukoto

Kutsuvieras Buuti Pedersenin värikäs Anersaarneq (`to take in`) on sijoitettu samaan tilaan ikkunaseinälle. Grönlantilaisen taiteilijan maalausta ei aluksi saatu paikalleen lähetysongelmien vuoksi. Onneksi se on nyt siinä, sillä se on upea! Leiskuvan kirkkaat värit ja ronskilla kädellä vedetyt paksut viivat lumoavat.

Taideteoksen viereen on jätetty taiteilijaan liittyvä opus, joka osoittautuu vilkaisun perusteella mahdollisesti grönlanninkieliseksi. Taitelijan netissä olevan kotisivun perusteella monet töistä ovat saaneet innoituksensa luonnosta. Niitä olisi ollut mukava nähdä paikan päällä enemmän.

Buuti Pedersen: Anersaarneq

Huomaan pitäväni tämän huoneen tasapainoisuudesta, vaihtelevista tekniikoista ja mielenkiintoisista materiaaleista. Harmoniaa rikkoo ainoastaan Susanna Aution seinältä lattialle jatkuva kankainen Nancy Drew. Toivottavasti kukaan ei astu sen päälle.

Rappugallerian jälkeen astun yläkerran ensimmäiseen huoneeseen, joka on valitettavasti puitteiltaan luotaantyöntävä. Keltaiset seinät, ruskeat lattiat ja heikko valaistus latistavat tunnelmaa, mutta edessä näkyvä videoteos ja kotoisat koivunrungot toisaalta kutsuvat astumaan peremmälle.

Mira Roivainen: Koivun muotokuva, Tiina Palola: Mountains are Like Me (seinällä)

Silmäilen seinät, mutta takanurkan liikkuva videoteos kuulokkeineen vie voiton. Onpa mukavaa istahtaa välillä alas! Tähän asti näyttelytiloista ei aulaa lukuun ottamatta ole löytynyt istuimia, mutta täällä niitä on kaksi. Jo alakerrassa iäkäs näyttelyvieras harmitteli minulle niiden puuttumista.

Katson ja kuuntelen Minna Roivaisen kipsiveistoksiin liittyvän videon. Se näyttää havainnollisesti Koivun muotokuvan (2017) syntyprosessin ja tuo samalla ilmi taiteilijan ajatuksia ja henkilökohtaistakin suhdetta ympäröivään luontoon.

Teoksen taustalla näkyy Tiina Palolan valokuvainstallaatio Mountains are Like Me (2019) ja vieressä Kaisu Häkkäsen mehiläisvahattu pigmenttivedos Solitary Tree (2019), jonka taustalla hohtaa keltainen valo.

Kaisu Häkkänen: Solitary Tree

Huoneen pimeimpään nurkkaan on aseteltu näyttävästi Seija Ulkuniemen Still Life, Still Alive (2019). Istun hetkeksi teoksen eteen asetetulle tuolille ja tutkin seinillä riippuvia mustavalkoisia kankaita sekä puulaatikon päällä olevaa näyttökuvaa ruususta. En osaa tulkita sitä.

Onneksi otan asian puheeksi kierrokseni päätyttyä. Näyttelyn työntekijä Keela Koivukoski taustoittaa teosta ja näyttää siihen liittyvän ohjetekstin kansiostaan. Teosta on pakko käydä katsomassa uudestaan, sillä nyt ymmärrän sen nerokkuuden: Minuutin kestävä video on autenttinen otos saattohoitopotilaan hyvin vaimeasti kohoilevasta rinnasta, jonka päällä lepää ruusu nestepulloineen.

Seija Ulkuniemi: Still Life, Still Alive

Asetelma symboloi samalla maapallomme viimeisiä hetkiä. Kertova teksti olisi ehdottomasti kannattanutkin laittaa näkyviin teoksen viereen.

Ennen viimeistä näyttelytilaa ohitan Panu Hemminkin öljy-akryylimaalaukset Lakeuden kutsu (2019) ja Vapauden metsä (2019). Käytävän ahtaus ei sinänsä nyt haittaa, sillä näitä teoksia täytyy tutkia läheltä. Tyyli on omaperäinen: sarjakuvamainen, leikittelevä, epätodellinen ja intertekstuaalinen. Kotisivuillaan taidemaalari nimittää itse tyyliään Pohjalaiseksi surrealismiksi.

Panu Hemminki: Lakeuden kutsu

Viimeisessä huoneessa tuttu ruskea muovimatto ei oikeastaan enää haittaa, koska valoa tulvii sisään kahden ulkoseinän suurista ikkunoista. Valoa on miltei liikaa, sillä se haittaa kuvien ottamista. Joudunkin ikuistamaan Raija Nykyrin kollaasin Pakoon muuttuvaa maailmaa alaviistosta, jotta heijastukset olisivat mahdollisimman vähäiset.

Näyttelykierroksen aikana olen tämän tästä mietiskellyt kuratoinnin merkitystä. Hyvä ripustus vaikuttaa klassisesti olevan enemmän kuin osiensa summa. Teoksia yhdistävät sävyt miellyttävät silmää, mutta vastakohdat puolestaan tarjoavat keinon erottautumiseen. Tilat asettavat toki omat haasteensa.

Toisinaan teokset vaikuttavat käyvän keskenään vuoropuhelua. Esimerkiksi Nykyrin kollaasia vastapäätä seisoo Reetta Gröhn-Soinisen Boxerboy (2019) – tuskin sattumalta. Puinen poika ikään kuin katselee kauhistuneena, mitä hiirilauma pakenee, tai päästää ilmoille varoitushuudon.

Raija Nykyri: Pakoon muuttuvaa maailmaa

Saman taiteilijan teokset vaikuttavat riippuvan Oxygenum-näyttelyssä vierekkäin paria poikkeusta lukuun ottamatta. Noora Kauniston Uusi huominen (2018) ja Sweet Moment (2019) on ripustettu jopa eri kerroksiin. Olen salaa tyytyväinen, kun huomaan asian. Kauniston värien käyttö ja maalauksiin loihdittu hetkellisyys miellyttävät suuresti omaa silmääni.

Noora Kaunisto: Sweet Moment

Näyttelyn suomennettu nimi, happi, on elämisen edellytys ja yhdistyy samalla ajankohtaiseen ilmastoteemaan. Jury on onnistunut valinnoissaan, sillä tarkkaavaiselle katsojalle ei jää ahdistunut vaan kiitollinen olo. Luonto selviää kyllä ilman meitä, mutta me emme ilman sitä ja sen tuottamaa happea.

Lue lisää Oxygenum-näyttelystä juttusarjamme ensimmäisestä osasta. Näyttelyn taideteoksiin pääsee tutustumaan myös Suomen Pohjoismaisen Taideliiton Facebook-sivuilla.




LISÄÄ JUTTUJA:

Suomalainen vuosi