Oulun teatteri: Siltatanssit

Oulun teatterin Siltatanssit-esityksen ensi-ilta Vilho Lammen maalausten äärellä oli jo viime vuonna 4. joulukuuta. Pandemia keskeytti näytökset hetkeksi, mutta nyt pääsemme jälleen kokemaan taidetta kaikilla aisteilla.

Siltatanssit toteutetaan Vilho Lampi, väkevä lakeus -taidenäyttelyssä Oulun taidemuseossa. En tiedä, mitä on luvassa, sillä ennakkotiedoissa puhutaan vain dialogista maalausten kanssa ja niiden äärellä.

Kahvilaan saapuu kolme näyttelijää, Jaana Kahra, Joose Mikkonen ja Merja Pietilä. He kertovat, mistä on kyse ja lupaavat johdattaa katsojat taidenäyttelyyn ja Vilho Lammen maailmaan.

Näyttelijät kertovat, että Vilho Lammen maalauksia on näyttelyssä yli 80, ja hieman yllättäen, että kahvila menee nyt kiinni. Esiintyjien poistuttua yleisöllä on aikaa tutustua näyttelyyn vapaasti itsekseen puoli tuntia.

Siltatanssit alkavat taidemuseon kahvilasta. Kuvassa Joose Mikkonen, Merja Pietilä ja Jaana Kahra. Kuva Kati Leinonen

Merja Pietilä nousee kahvilan ikkunan viereiselle korokkeelle, katsoo ulos ja kertoo, mitä hän ikkunasta näkee. Hän näkee muun muassa ohi menevien autojen valoja, rakennuksia, omat lenkkarit ja niiden heijastuksen ikkunasta. Ehkäpä esityksessä on kyse näkemisestä ja havaitsemisesta.

Tanssiinkutsu maalausten maisemiin

Näyttelijät valitsevat seinältä upeat takit. Kankaiden värit ja kuosit on poimittu Vilho Lammen sankarikauden maalauksista. Esiintyjät ovat taideteoksia Pasi Räbinän upeissa puvuissa.

Joose Mikkonen johdattaa kävelijät portaita ylös. Mikkonen pysäyttää meidät valtavan valokuvan eteen. Kuvassa Lampi hymyilee veikeästi ja maalaa taulua.

Mikkonen ohjaa ihmiset kuvan asentoon ja liikkumaan ilmeikkään maalarin tavoin. Katsojat lähtevät liikkeeseen mukaan maalaamaan. Vaikka kyse on Siltatansseista, minua ei huvita tanssia. Näytänkö typerältä, kun en osallistu ja vain tarkkailen. Sillä ei ole väliä.

Mieleeni nousee kuva Vilho Lammesta Helsingissä opiskelijailtamissa tanssimassa korkeata polkkaa ympäri juhlasalia sarka-asussa ja puukko vyöllään. Kerrotaan, että se vasta oli näky!

Siltatansseissa olemme katsojia mutta myös katsottavia, koska katsomoa ei ole ja ihmiset liikkuvat näyttelytilassa vapaasti. Oma paikka on valittava tilassa suhteessa näytelmän etenemiseen ja muihin katsojiin.

Pian ymmärrän, että yleisön ei odoteta tanssivan muuten kuin näyttelijöiden ja muiden katsojien alta pois. Siltatanssit on Lammen merkittävän maalauksen nimi.

Avaimia uusille tulkinnoille

Mitä näet, kysytään maalauksen Viinanpolttajat äärellä istuvalta mieheltä (Joose Mikkonen). Mies näkee koiran, kertoo rodusta ja ilmeistä. En aiemmin ole kiinnittänyt huomiota koiraan, vaikka olen nähnyt näyttelyn jo pari kertaa aiemmin. Onko kuvassa oleva koira hänelle merkityksellinen?

Mikkonen ehkä tykkää koirista. Tai ehkä hän huomaa suuren teoksen alareunassa istuvan koiran ensimmäiseksi, koska hän istuu teoksen edessä ja katsoo teosta yllättävästä kulmasta.

Mielen luomat merkitykset havainnoista ovat jokaiselle kokijalle totta, mutta kokemuksiin vaikuttaa näkökulma. Jokaisen katsojan näkökulma on erilainen, ja kulman valintaan vaikuttavat aiemmat kokemukset, tilanne ja lopulta mielentila.

Oulun teatteri – Siltatanssit. Kuvassa Joose Mikkonen näkee muun muassa koiran. Kuva Kati Leinonen

Minä näen maalauksessa Vilho Lammen tutussa lierihatussa piippu suussaan. Aistin Lammen sankarikauden uhman ja maskuliinisuuden ja mietin, miten teos joutui raittiusväen hampaisiin kieltolain aikana. En osannut istua alas ja pohtia koiran ajatuksia.

Tämä on esityksessä hienoa. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Anne Nimellin toteutus antaa raamit uusille ja yllättäville tulkinnoille – monille totuuksille, mutta ei pakota tai tyrkytä.

Siltatanssit ei pääty loppuhuipennukseen

Merja Pietilä avaa näyttelyn lävistävästä, penkkinäkin toimivasta sillasta kannen, josta hän nostaa esiin Lammen maalauksesta tutun sinisen emaloidun ämpärin. Ämpärissä on suklaata. Miltä se maistuu, kuvaile! Ottaisitko toisen?

Pian näyttelijät lähtevät, ja nyt olisi puoli tuntia aikaa tutustua näyttelyyn. Olo on vähän tyhjä tai yksinäinen. Näinkö he meidät jättivät. Taitavien näyttelijöiden luoma energia on hetkessä poissa.

Siltatansseissa on liikettä ja energiaa. Kuvassa Joose Mikkonen ja Jaana Kahra. Kuva Kati Leinonen

Siltatansseihin voi toki lähteä yksinkin, sillä seinäruusullakin on seinillä katsottavaa ja koettavaa. Ihmiset eivät kuitenkaan toimi niin, että katsojat kiertäisivät illan päätteeksi tyhjältä tuntuvan puolituntisen maalauksista iloisesti keskustellen.

Tietenkään arvokkaiden maalausten keskellä ei voi tanssia skumppalasi kädessä ja hieno suklaakonvehti suussa, mutta jotakin kokemuksesta jää puuttumaan. Esityksissä lopetus on tärkeä ja nyt sitä ei ole suunniteltu ihan valmiiksi.

Uusi tapa kokea taidenäyttely

Lopun hämmennyksestä huolimatta Siltatanssit on hieno johdanto upeaan taidenäyttelyyn. Esitys antoi kuitenkin uusia näkökulmia, vaikka olin jo tarkasti perehtynyt näyttelyyn. Toteutus on vapaan räiskyvä ja esitys kertoo myös jokaisen omasta tavasta kokea oikein, nauttia taiteesta.

Teatteri rakentaa taidenäyttelyyn yhteisöllisen kokemuksen, jossa merkityksellisintä voi olla maalauksen lapsen ikivanha pysähtynyt katse tai yhden katsojan innostuneet säihkyvät silmät.

Oulun teatteri: Siltatanssit. Käsikirjoitus ja ohjaus Anne Nimell. Lavastus Kalle Nurminen. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Rooleissa Jaana Kahra, Joose Mikkonen ja Merja Pietilä. Ensi-ilta 4.12.2021 Oulun taidemuseolla.

LISÄÄ JUTTUJA: