Osamu Dazai: Epäkelpo ihmiseksi
Häpeällisen elämän testamentti
Japanilaiskirjailija Osamu Dazain (1909‒1948) romaani 人間失格 ilmestyi alkukielellään vuonna 1948 ‒ vain kuukausi 38-vuotiaan kirjailijan kuoleman jälkeen.
Teos julkaistiin ensimmäistä kertaa suomennettuna vuonna 1969 nimellä Ei enää ihminen. Tuo suomennos ei kuitenkaan pohjannut alkuperäisteokseen, vaan Donald Keenen englanninkieliseen käännökseen No longer human.
Vuoden 2025 toukokuussa Kustannusosakeyhtiö Sammakko julkaisi Saku-Petteri Urpon suoraan japaninkielisestä alkuteoksesta huolella tekemän suomennoksen. Uusi käännös ilmestyi nimellä Epäkelpo ihmiseksi.
Kirja alkaa kääntäjän tietorikkaudesta huolimatta lyhyin alkusanoin, jotka käsittelevät teoksen käännöshistoriaa ja sen elämäkerrallisia elementtejä. Lisäksi kirjan lopusta löytyy teoksen japanilaisia ilmaisuja ja kulttuuriviittauksia avaava selvitysosio.
Romaani sijoittuu kirjoittajansa aikaan eli 1900-luvun alun modernisoituvaan Japaniin. Teos kuitenkin keskittyy niin vahvasti kertojansa sisäiseen maailmaan, ettei sen nautittavuus tai samaistuttavuus ole sidoksissa aikaan tai paikkaan.
Ihmisyyden ulkopuolella
Romaani on jaettu kolmeen muistioon, jotka kuitenkin muodostavat ehjän kokonaisuuden. Niitä edeltävä pohjustus määrittää muistelmamuotoisen teoksen löydetyksi ja muokkaamattomaksi tekstiksi. Osittaisesta omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta kyse on kuitenkin kaunokirjallisuudesta.
Pohjustus esittelee päähenkilön kolmen valokuvan kautta, joissa kaikissa häntä on jollain tapaa häiritsevää katsoa ‒ aivan kuin kuvissa näkyvä henkilö olisi jotain muuta kuin ihminen. Teoksen alkutunnelma on vieraannuttava.
Kerronnan sävy on ulkopuolisuutta kuvaava ja pessimistinen jo päähenkilö Yōzō Ōban lapsuuskuvauksessa. Kerronta tapahtuu tulevaisuudessa, josta käsin minäkertoja peilailee ajanjaksoja toisiinsa luoden niistä yhtenäisen tarinan ja jatkumon.
Valheellisen roolin omaksuminen
Sairastelevalle Yōzō-lapselle nälän tunne, syöminen, onnellisuus kuin oma perhekin tuntuvat vierailta. Hän kasvaa varakkaassa perheessä, mutta ulkoisista puitteistaan huolimatta kokee kovia henkisiä tuskia eikä ymmärrä miten muut osaavat olla niin huolettomia.
Ulkopuolisuutta lieventääkseen ja todellisena itsenään nähdyksi tulemista välttääkseen Yōzō omaksuu hauskuuttavan ja hymyilevän narrin roolin. Näin hänen onnistuu peittää kokemansa ahdistus ja hermostuneisuus ulkopuolisilta. Nykytermein voitaisiin puhua maskaamisesta.
”Tässä se siis oli: syvälle rintani sisimpään sopukkaan haudattu tosiolemukseni, lupsakasti hymyilevän, ympärilleen naurua viljelevän ulkokuoren alle kätketty alakulon kyllästämä sydämeni.”
Myöhemmässä elämässään narrimaisuus ja vastuun pakoilu ajavat hänet vaikeuksiin niin rahan, päihteiden, naisten kuin perheensäkin kanssa.
Pelkoa ja halveksuntaa
Itseään halveksiva kertoja pitää ihmisiä pohjimmiltaan petollisina. Tätä uskoa ruokkii hänen narrin roolinsa ja miellyttämisen tarpeensa, eli hänen alituinen petollisuutensa muita kohtaan. Naurun aikaansaamistakin seuraa vain hermostuneisuutta ja pelko paljastumisesta.
Yōzō on herkempi halveksumaan kuin arvostamaan muita ihmisiä. Ristiriitaisesti hän kuitenkin pelkää näiden ihmisten reaktioita, ja usein pelko ja ilkeys sekoittuvatkin toisiinsa kirjan henkilökuvauksissa. Jo pieni ajattelematon kritiikki saattaa murentaa hänen hauraan tasapainonsa. Tällaisia tilanteita seuraavat tunnekuvaukset ovat dramaattisia, kehollisia ja liioiteltuja.
”Haukut saivat minut tuntemaan, että vika vääjäämättä, täysin epäilyksettä, olikin omani, ja niin otin iskut mukisematta vastaan mielipuolisen kauhun repiessä sisintäni.”
Romaanin kirjoitustyyli vaihtelee selkeän ja napakan ilmaisun ja tajunnanvirtamaisen ailahtelun välillä. Teksti ei kuitenkaan ole sekavaa, vaan sen polveilevuus pukee kertojan usein paniikinomaista ajatuksenjuoksua. Teos kuvaa kertojansa sisäistä maailmaa ja ratkaisumalleja jopa raadollisen rehellisesti.
Pakoon vastuuta ja päätöksentekoa
Kauhulla ihmisiin ja yhteiskunnan lausumattomiin sääntöihin suhtautuva Yōzō löytää avukseen sosiaalisesti lahjakkaan opiskelutoveri Horikin. Hänen myötävaikutuksellaan Yōzō oppii pakenemaan itseään ja vastuitaan niin ilotalojen, viihteen, päihteiden kuin panttilainaamojen avulla.
Nämä ratkaisumallit kuitenkin ajavat hänet syvemmälle ahdistukseen ja köyhyyteen. Kun ihmispelko, häpeä ja aikuistumisen mukanaan tuomat vastuut osoittautuvat kertojalle ylivoimaiseksi, hän pakenee tilannetta yrittämällä kaksoisitsemurhaa rakastajattarensa kanssa.
Rakastajattaren kanssa suoritettu kaksoisitsemurha oli Osamu Dazain kuolintapa, ja teoksessa on joitain muitakin omaelämäkerrallisia piirteitä. Olisikin houkuttelevaa tulkita muistelmamuotoon kirjoitettua teosta omaelämäkerrallisena tunnustuksena tai itsemurhaviestinä. Näin suoraviivainen tulkinta tosin tulee hyvin perustein kyseenalaistetuksi kääntäjän alkusanoissa.
Ajatonta ahdistuneisuutta
Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Yōzō turvautuu edelleen naamioiden ja päihteiden taakse piiloutumiseen. Hurmurin roolissa hän löytää itselleen elättäjiä ja huolehtijoita, jotka mahdollistavat hänen rappiotilansa jatkuvan syvenemisen.
Kertoja esittelee muistioidensa lukijalle sekä itsesuojelumekanisminsa että niiden piilottaman persoonallisuutensa kaikessa pelokkuudessaan ja häpeällisyydessään. Avoimuudessaan teos antaa oivan näkymän niihin henkisen elämän ja ajattelun puoliin, jotka olisi houkuttelevinta piilottaa.
Epäkelpo ihmiseksi käsittelee niin ulkopuolisuutta, seksuaalista hyväksikäyttöä, riippuvuutta kuin itsemurhaakin ja on kerronnaltaan dramaattinen. Seksuaalisuuden osalta kuvaus on kuitenkin enemmän kiertelevää kuin graafista, joten teos ei jätä ahdistavaa tai painostavaa jälkimakua.
Kertojan kuvaus henkisistä kivuistaan ja fyysisestä rappiostaan sen sijaan ovat peittelemättömiä. Ilmaisun vahvuus huomioiden ei olekaan yllättävää, että teoksesta on tehty kotimaassaan muun muassa animesovitus ja kaksi manga- ja elokuvasovitusta.
LISÄÄ JUTTUJA:
