Vuonna 2016 esitetty trilogian ensimmäinen osa, Suuri Peto! oli vaikuttava synkkä matka pimeään maailmaan, joten jotakin pahaa osasin odottaa. Tällä näytelmällä on 18 vuoden ikäsuositus voimakkaiden kohtausten ja seksuaalisen sisällön vuoksi.
Noitavasara, Malleus Maleficarum on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 kirjoittama opas noituuden tunnistamiseen, kuulustelemiseen ja kitkemiseen. Maailman ehkä pahantahtoisin kirja oli aikansa bestseller yli kolmellakymmenellä painoksella. Kirja oli heti Raamatun jälkeen myydyin teos noin 200 vuotta.
Teos vaikutti voimakkaasti kristinuskon pimeimpiin vuosisatoihin, joiden aikana kidutettiin ja poltettiin vähintäänkin kymmeniätuhansia noidiksi tuomittuja. Uhrien määrästä ei ole yksimielisyyttä.
Noitavasara erosi aiemmasta noitavaino-kirjallisuudesta erityisesti julmuudellaan naisia ja naiseutta kohtaan. Esimerkiksi katovuodet, sairaudet ja miehinen kyvyttömyys katsottiin teoksessa naisten aiheuttamiksi.
Korokkeella soittaa hypnoottista okkultistista rytmiä Suuri Peto! -näytelmästä tuttu The Aeon. Yhtyeen jäsenet mustissa vaatteissa ja valkoisissa maskeissa toimivat musiikkipitoisen painajaisen taustana. Mystiset soittimet Yaybahar – turkkilainen jousikaikusello ja kampiliira loihtivat ääniä tuonpuoleisesta.
Lavastus on musta ja pelkistetty. Taustalla on kolmio kärjellään, johon heijastetaan kristinuskon risti, pentagrammi tai elävää kuvaa kohtauksesta riippuen.
Valvesalin näyttämö on leveä ja se hyödynnetään kokonaisuudessaan. Alkuun on haastava seurata samaan aikaan kaukana toisistaan esitettyjä kohtauksia, mutta pian aistit ja aivot oppivat seuraamaan näytelmää.
Takaa katsomosta kuuluu huudahdus: ”Luulitteko olevanne turvassa!”. Näytelmän hahmot tulevat välillä fyysisestikin iholle ja pitävät ainakin ujohkon katsojan varpaillaan.
Inkvisiittori Heinrich Kramer (Aleksi Saarinen) on sijoittunut keskelle ihan katsomon eteen ja en näe häntä paikaltani. Käninän tapaisesta lausumisesta tai mutinasta on vaikea saada selvää. Pahuuden kirjoittaja ei ole kuitenkaan näytelmän pääosassa, joten ongelma aiheuttaa vain vähän hämmennystä.
Pian on selvää, että Toni Kandelin ei ole Oulun ylioppilasteatterin kanssa lähtenyt kuvittamaan kamalaa teosta. Noitavasara on ehkä lähtökohta pahuuden ajan ilmapiirille ja vainoille, mutta tuntuu, että sitten on annettu aika vapaasti mennä.
Näytelmän alku on sysimustaa farssia, jossa sekoittuu myöhäiskeskiajan kristillinen ilmapiiri ja nykyajan vastenmieliset ilmiöt. Räävittömät roimarit ilakoivat ja kiusaavat lavalla olevia naisia. Bileladyt keikistelevät ja hakevat somejulkisuutta.
Tunnelma on ristiriitainen. Teatteriesitys on aina kollektiivinen kokemus, ja mietin saako irstailusta huvittua. Aihe on vakava ja aika on nyt sensitiivinen pienillekin ärsykkeille. Muutamat naiset uskaltavat nauraa.
Välillä näyttelijät etäännyttävät katsojaa kerronnasta muun muassa kommentoimalla toisten näyttelijöiden suorituksia. Tämä tehokeino toimii joskus parodiassa, mutta nyt en näe sillä mitään lisäarvoa.
Tunnelma vaihtuu synkemmäksi, kun päästään Miriamin tarinaan. Fanny Riekki on Miriam, naiseuttaan etsivä nainen, jonka ylipapitar (Krista Karttunen) houkuttelee okkultistisiin bakkanaaleihin.
Visuaalisesti kaunis ja koreografialtaan tarkasti mietitty kohtaussarja toimii hienosti, ja saa ensimmäistä kertaa kylmät väreet kulkemaan lävitse. Juhlissa vierailee itse Lucifer (Henni Saaranen) ja Pan-jumala tai vuohi (Juho Ljokkoi). The Aeonin tiukan hypnoottinen soitto pitää intensiteettiä yllä.
Juhlat päättyvät kaoottiseen kirkon esivallan väliintuloon. Noitavasara! muuttuu Miriamin kärsimysnäytelmäksi.
Hämmentävimmässä kohtauksessa 1600-luvun englantilainen noitavainojen johtaja Matthev Hopkins kuristaa riisuttua ja riepoteltua Miriamia ja laulaa samalla Herra kädelläsi -virren. Jarkko Remahlin karisma ja läsnäolo pitää kohtauksen pinnalla, mutta väistämättä tulee mieleen, että oli tämä oudon mielen tuotos. Mykistävää menoa!
Miriamin kuulustelu on julman visuaalinen ja kaikessa hirveydessään kekseliäästi toteutettu. Kidutus kuvataan livenä lähikuvin seinän kankaalle. Tästäkin voisi löytää symboliikka ja viittauksia nykyaikaan, mutta mainitsen vain, että kohtaus oli voimakasta teatteria täynnä aistiärsykkeitä.
Lyhyt toinen puoliaika kokoaa aiemmin nähtyä ja koettua yhteen. Fanny Riekki heittää yllättäen Miriamin roolin harteiltaan ja kertoo omakohtaisesti sairaudesta ja henkilökohtaisesta naiseuden rakentamisesta.
Fanny Riekki on aito ja herkkä näyttelijä. Kohtaus on erittäin rohkea ja hipoo sitä hiuksen hienoa rajaa, joka erottaa kauniin ja koskettavan kornista katsojan manipuloinnista. Toni Kandelin luottaa näyttelijätärtähteensä ja hetkessä on herkkää haavoittuvuutta.
Kun peilaa kohtausta aiempiin tapahtumiin, tarjoutuu uusia mahdollisuuksia tulkintoihin. Miriamin voisi ajatella edustavan synkässä painajaisunessa naiseutta kaikkinensa – olevan heijastuksia kaikista naisrooleista.
Noitavasara! on painajaismainen retki, jonka tunnelmat vaihtelevat suuresti. Juonta en edes osannut kaivata, mutta välillä tuntui, että The Aeonin toistoon perustuva soitto ja laulu pitivät näytelmää kasassa. Kerrontaa ja kestoa olisi voinut tiivistää.
Okkultismitrilogian toinenkin osa iskee voimalla tiedostettuun ja tiedostamattomaan mieleen. Osalle yleisöstä jo ensimmäinen puoliaika oli liikaa. Säälimätön ja rohkea näytelmä sisältää useita upeita kohtauksia. Kandelin ottaa näyttelijöistään valtavasti tunnetta ja latausta irti. Voimakkaat ja pahat tunteet välittyvät paikoin pelottavina kylminä väreinä katsojalle.
Oulun yloppilasteatteri: Noitavasara!
Ensi-ilta Valvesalissa, Oulussa: 9.2.2018
Ohjaus ja käsikirjoitus Toni Kandelin
Apulaisohjaus ja koreografiat Heidi Maria Huotari
Tuottaja Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen
Sävellys Tuukka Tyvelä
Lavastus Epe Niiranen ja Niko Martti
Puvustus Sini Marjakangas, Anna Geryšerová ja Tanja Lappalainen
Valosuunnittelu Antti Leimi
Rooleissa mm. Fanny Riekki, Krista Karttunen, Aleksi Saarinen, Jarkko Remahl
Bändi The Aeon