New Performance Turku: Leena Kelan performanssi Kolme pointtia

New Performance Turku on joka vuosi järjestettävä maksuton festivaali, joka tuo performanssitaidetta eri puolille kaupunkia. Osana festivaalin ohjelmistoa neljä taiteilijaa jalkautui lauantai-iltana Runosmäen lähiössä sijaitsevaan Runostuoppi-nimiseen baariin. Esiintyjien joukossa oli valokuvaajana uransa aloittanut, sittemmin performanssitaiteeseen siirtynyt Leena Kela, joka toimii myös festivaalin johtajana.

Performanssitaide jalkautuu lähiöön

Performanssitaiteella pyritään monesti kyseenalaistamaan taiteen tekemisen ja kokemisen ehtoja. Tuomalla taidetta muidenkin kuin sitä uskollisesti harrastavien pariin mahdollistetaan jännittävät kohtaamiset. Runostuoppi-ilta oli hyvä esimerkki siitä, mitä yllättävä paikan valinta voi tuoda lisää taiteen kokemiseen.

Baariin tullessani olin hetken aikaa hämilläni, sillä siellä oli puoli viiden aikaan selvästi päihtyneitä asiakkaita, joiden kovaääninen keskustelu ja horjuva olemus saivat olon varautuneeksi. En käy baareissa ja olin selkeästi oman mukavuusalueeni ulkopuolella.

Olin liikkeellä ystäväni kanssa, ja hetken aikaa ikkunapöydässä ihmeteltyämme hoksasimme, että esitykset järjestetään baarin takaosassa, missä normaalisti lauletaan karaokea. Sillä puolella istuikin hillitympää väkeä odottamassa esitysten alkua.

Milloin politiikka on mahdollista?

Leena Kela aloitti illan esittäytymällä, mutta katosi pian takaovesta ulos omille teilleen. Tapahtuman tuottaja piteli kädessään kännykkää, jonka kautta kuulimme taiteilijan keskustelevan itsekseen siitä, millaisen esityksen hän järjestäisi.

Kela pysyi piilossa, kunnes huomasin hänen ilmestyneen baaritiskille, jossa hän tilasi useamman tuopillisen olutta. Lisäksi hän kuulutti tuovansa mukanaan narukerän ja biljardin peluuseen tarkoitetun kasipallon. Taiteilija kantoi ne takaosan esitystilaan ja kertoi, että haluaa pitää poliittisen performanssin.

Kela jatkoi, että vaikka kyseessä on jo klisee, esityksen nimeksi tulisi Kolme pointtia. Tämän jälkeen hän käänsi lattialla seisovasta ständistä esiin lehden, johon hän kirjoitti Kolme pointtia. Tätä ständiä Kela käytti myöhemminkin esityksessä. jolloin hän käänsi esiin uusia lehtiä, joille  oli kirjoitettu, mikä vaihe estyksessä oli alkamassa. Se teki selväksi, että kyseessä ei ollut improvisoitu, vaan käsikirjoitettu performanssi.

Kela otti tuopin ja asettui sen kanssa pienen pöydän ääreen. Yhtäkkiä hän löi tuopilla kovaäänisesti pöytään ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Olut lensi lasista, ja yleisöstä pääsi yksittäinen pelästynyt äännähdys. Taiteilija otti seuraavaksi esiin tuolin ja asetti tuopin sen eteen. Sitten hän kapusi tuolille ja sihtasi kasipalloa ylhäältä tuoppiin. Pallo putosi lattialle ‒ yleisöstä kuului pettynyt huudahdus.

Esitys päättyi siihen, että Kela sitoi narun jalkaansa ja kiinnitti sen tolppaan. Sitten hän lähti kävelemään reippaasti tuoppi kädessä ja kaatui pitkälleen lattialle. Olut roiskui ympäriinsä. Taiteilija nousi ylös ja kiitti yleisöä. Lopuksi hän siivosi aiheuttamansa sotkun diskopallojen kimmeltäessä ja musiikin soidessa.

Ääni kuuluviin

Esityksen nimi on viittaus jo meemiksi päätyneeseen tapaan, jolla erinomaisena esiintyjänä tunnettu Alexander Stubb usein tiivistää asiansa kolmeen pointtiin. Tuopin takominen pöytään toi mieleen sen, miten kuppiloissa ympäri maan lyödään nyrkkiä pöytään illanvieton aikana joko metaforisesti tai ihan oikeasti: kansan äänenä.

Esityksen poliittisuudessa ei ollut kyse puoluepolitiikasta vaan siitä, millaisia mahdollisuuksia erilaisilla ihmisillä on saada äänensä kuuluviin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Millaisten ihmisten kannanottoja kuunnellaan ennen kuin niistä tehdään poliittisia kysymyksiä, joita puolueet ajavat omissa ohjelmissaan?

Sillä on väliä, kuka ja miten hän asian esittää.

Kaikki eivät saa ääntään kuuluviin, koska kaikilla ei ole keinoja esittää asiaansa tavalla, joka olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Jo se, että sattuu olemaan sukupuoleltaan nainen, vaikeuttaa omia vaikuttamismahdollisuuksia puhumattakaan siitä, että on yhteiskunnan vähäosainen, joka ei ole käynyt kouluja eikä siten kykene esittämään mielipiteitään sliipatussa muodossa.

Jos korottaa ääntään ja haluaa ottaa omalla puheellaan tilaa, saa helposti kuulla, että pitää osata käyttäytyä tai muuten sinua ei kuunnella ollenkaan. Pikkumaiset ohjeet, joita epäoikeuksista meteliä pitävät saavat osakseen yrittäessään osallistua julkiseen keskusteluun, kävivät mielessäni Kelan takoessa tuopilla läpi kolmea pointtiaan.

Runostuopissa kohtasivat kaksi maailmaa

Esitysten aikana Runostuopin kanta-asiakkaat kommentoivat kovaäänisesti näkemäänsä, mikä sai yleisön nauramaan. Yhdessä vaiheessa yleisöstä huudettiin, että kyllä taide on raskasta. Ystäväni mielestä nämä huutelut olivat illan parasta antia. Arvoitukseksi jää, missä määrin väki oli jakautunut runosmäkeläisiin ja muihin.

Yleisön seassa kuitenkin oli runosmäkeläisiä, eikä paikalla siten ollut vain muualta kaupungista varta vasten taidetta kokemaan tulleita ihmisiä. Toki yleisön seassa oli kaupungin kulttuuririennoista tuttuja kasvoja, taiteilijoita ja muuta kulttuuriväkeä. Se sai liikkeelle ajatuskulkuja yhteiskunnan jakautumisesta eri todellisuuksiin, joiden välinen dialogi on usein satunnaista.

Kela heittäytyi esitykseensä kiitettävällä tavalla.

Kun Kela konttasi nelinkontin lattialla, yleisö ei nauranut vaan oli hiljaa ja odottavalla tuulella. Ehkä taiteeseen liittyvä vakavuuden leima esti nauramasta ääneen, kun taiteilija kaatui pitkin pituuttaan, läikytti olutta ympäriinsä ja konttasi lattianrajassa. Ketkä yhteiskunnassa ovat niitä, joiden status suojaa naurunalaiseksi joutumiselta ja ketkä päätyvät helpommin ivan, epäempaattisen naurun, kohteiksi?

Kohtaamattomuuden ongelma

New Performance Turku ry:n keskeinen tavoite on pyrkimys saada taide vahvempaan dialogiin ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Voi kysyä, miten tämä toteutui Kelan esityksen aikana. Kävikö sittenkin niin, että taide asetti oman todellisuutensa arkisen miljöön ja siinä elävien ihmisten päälle?

Kelan tapa hyödyntää esityksessään ympäristöstä saatavilla olevia elementtejä voidaan tulkita haluksi toimia sen ehdoilla ja tehdä paikkasidonnaista taidetta. Samalla se herätti kysymyksiä siitä, kuinka pitkälle Runostuoppiin tuotu performanssitaide perustui taiteen muukalaisen kykyyn ottaa ympäristö haltuun ja ylikirjoittaa sen arkiset merkitykset elitistisillä merkityksillä.

Kela ei performanssinsa aikana pyrkinyt lähestymään yleisöä toisin kuin esimerkiksi myöhemmin esiintynyt Alisa Alho. Se vahvisti performanssin luonnetta näennäisenä kohtaamisena, jolloin taiteilija esiintyi ja yleisön roolina oli katsoa ja taputtaa. Tätä voidaan pitää tietoisena valintana, jonka avulla Kela käsitteli kohtaamattomuuden ongelmaa.

Kela korosti esityksensä käsikirjoitettua luonnetta kääntämällä aina uuden lehden esiin ständistä, kun oli aika siirtyä eteenpäin.

Erilaiset hierarkiat ja tarve pitää kiinni omasta asemasta estävät monesti todellisten kohtaamisten syntymisen. Aidot kohtaamiset syntyvät halusta kuunnella ja katsoa asioita toisten ihmisten näkökulmasta.

Kelan esityksen aikana taiteilijan ja yleisön vuorovaikutusta ei juurikaan ollut ja yleisön tehtävä oli seurata valovoimaista esiintyjää. Tähän dynamiikkaan paikan valinta toi omat merkityksensä. Illan esityksen esiinnostamat asiat laajenevat kokonaisvaltaisemmaksi kysymykseksi, jolla on poliittinen ulottuvuus.

Taide interventiona

Taiteen maailman siirtäminen lähiöbaariin toimii interventiona: taiteilijat asettuvat dialogiin paikan jokapäiväisten käyttäjien kanssa. Tapahtuuko kohtaaminen? Ovatko erilaiset ihmiset kiinnostuneita toistensa asioista? Kumpi puoli tekee aloitteen toisiin tutustumiseksi? Poliittisina kysymyksinä nämä ovat kaikki tärkeitä.

Kela on taiteellisessa työssään joutunut pohtimaan kohtaamattomuuden ongelmaa. Hän on osana taiteilijakollektiivia hankkinut Kemiönsaaren lähistöltä osuuden yhteisalueeseen, johon kuuluu vesialueita ja luotoja. Taiteilijat olivat poranneet yhteisalueen yhdelle luodolle kaivon ja asentaneet siihen pumpun kaikkia varten. Heille kaivo oli kaunis teko keskellä saastunutta Itämerta.

Taiteilijat kertoivat Voima-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa, että he olisivat voineet projektin aikana tehdä enemmän aloitteita yhteisalueen ihmisten kohtaamiseksi. Aivan kuten politiikassa, taiteessa voidaan ottaa ympäristöjä ja ihmisiä agendalle siten, että päätöksiä tehdään heidän ylitseen.

Tämä tieto Kelan aiemmasta tuotannosta loi taustaa Runostuoppi-esitykselle ja sille, miksi Kela halusi tehdä näkyväksi performanssinsa luonteen ennalta suunniteltuna toimintana, jossa taiteilija on pääroolissa ja yleisöllä on vain tilaa reagoida tapahtumiin. Myös taiteilija voi olla vallankäyttäjä, ja poliittisena kysymyksenä kohtaamattomuuden ongelma on mitä merkittävin.

Kelan esitys oli poliittisista tarkoitusperistään huolimatta rakennettu keveäksi. Esitys erottui edukseen muista, sillä se oli temmoltaan suhteellisen vauhdikas. Taiteilija pani niin sanotusti kroppaa likoon ja onnistui rakentamaan performanssin, joka oli viihdyttävä ja ajatuksia herättävä.

Esitys antoi kosolti ajattelemisen aihetta, ja paikan valinta oli onnistunut. Taide, joka onnistuu herättämään kysymyksiä omista ennakko-oletuksista ja taiteen etiikasta, on aina merkittävää.

LISÄÄ JUTTUJA: