Nälkävuosi

Oxi Koskelaisen ohjaamassa ja sovittamassa Nälkävuosi-näytelmässä eletään vuotta 20X6. Silloin Suomessa on puhjennut ensimmäinen kansallinen vesikriisi, koska kyberhyökkäys on saastuttanut pohjaveden. Hyökkäystä seuraa suurin nälänhätä sitten 1800-luvun suurten nälkävuosien.

Aki Ollikaisen vuonna 2012 julkaistun Nälkävuosi-romaanin pohjalta tehdyssä näytelmässä seurataan Marjan (Annika Aapalahti) ja hänen lastensa (Titta Toivanen, Aki Artamonova/Niko Viitala) raadollista evakkomatkaa, jonka aikana he kokevat ennennäkemätöntä menetystä, hätää, puutetta ja kylmyyttä sekä ihmisyyden alhaisempia ilmentymiä. 

Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus lavalla

En ollut lippua varatessani lainkaan tietoinen millaisesta näytelmästä on kyse, sillä en ollut lukenut Nälkävuosi-teosta. Kiinnostuin näytelmästä pelkästään siinä käsiteltävien teemojen vuoksi.

Vaikutuin välittömästi näytelmästä kokonaisuutena, sillä juoni ei ole niin yksiselitteinen kuin voisi olettaa. Näytelmä on raadollinen esitys kapitalismista ja autoritaarisen yhteiskunnan romahtamisesta.

Syvyyttä luova teknologinen ratkaisu haastaa perinteiseksi miellettävän näytelmälavastuksen. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Näytelmä on yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti ajankohtainen useasta syystä. Käsikirjoitus voisi nimittäin pohjautua 1800-1900-luvun sosiaalisten insinöörien degeneraatiota koskeviin julkaisuihin siitä, kuinka köyhyys on valintojen summa ja kuinka köyhä ei ole muuta kuin veneerisiä tauteja levittävä yhteiskuntarasite.

Retoriikka siitä, kuinka köyhempi kansa on yhteiskuntarasite, toistuu. Näytelmän sovitus voisi olla tulkittavissa myös hallitusohjelman kautta siten, kuinka köyhyys on valinta ja että yksilön tulisi pärjätä yhteiskunnassamme ilman valtiollista turvaverkkoa. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi asumisen turvaaminen ja riittävä toimeentulo on kirjattu ihmisoikeussopimuksiin, joita Suomen valtio on sitoutunut noudattamaan.

Rohkeat teemat

Näytelmästä löytyy samaistumispintaa myös ilmastopakolaisuuden tematiikkaan ilmastokriisin koetellessa ihmiskuntaa kollektiivisesti.

Katsojaa muistutetaan siitä, että tällä hetkellä vain itselleen eniten taloudellista hyötyä haalineet ovat näennäisesti voittajia ja häviäjiin kuuluvat ne, joka joutuvat uhmaamaan koko olemassaolonsa lähtiessään valtiollisten rajojen ylitykseen voidakseen elää. He ovat vaarallisessa asemassa joutua taloudellisen ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi ja poliittisten järjestelmien pelinappuloiksi.

Näytelmä kuitenkin muistuttaa, että pohjimmiltaan rikkaimmatkin ovat vain yksilöitä, joita koskettaa esimerkiksi lapsettomuus ja tunnemaailman surkastuminen.

Tulevaisuuteen sijoittuva näytelmä huomioi varovasti myös LGBTQ+ -yhteisöön kuuluvia jäseniä. Ruunin (Annina Rokka) rohkea identifioituminen muunsukupuoliseksi osoittaa, että demokraattisten yhteiskuntarakenteiden luhistumisen jälkeenkin on kuitenkin vielä mahdollisuus pitää kiinni omasta yksilöllisestä vapaudesta sekä yhteisöllisestä yhteenkuuluvuudesta.

Juurettomuuden ja vähemmistön tematiikka on näytelmässä keskeisessä asemassa. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Loputtomia tulkintamahdollisuuksia

Näytelmä tarjoaa sisällöllisesti loputtomia mahdollisuuksia tulkita sitä eri aikakausien ja eri skenaarioiden kautta pohtien näytelmän sanomaa yhteiskuntarakenteiden hauraudesta, ihmismielen muokkautuvuudesta ja sinnikkyydestä.

Nälkävuoden sovitus, teemojen ja katsojan visuaalista näkökenttää haastava, syvyyttä hakeva lavastus ja näytelmän vahva roolitus puhuttelevat katsojaa. Ainoana negatiivisena kritiikkinä voisi esittää sen, että näytelmässä masturbaation simuloinnista ei varoiteta ennakkoon esimerkiksi ohjelmalehtisessä.

LISÄÄ JUTTUJA: