Moderni nainen Oulun taidemuseossa

Moderni nainen on saapunut Oulun taidemuseoon. Ateneumin ja Kansallisgallerian tuottama näyttely on kiertänyt New Yorkin (2017) ja Tukholman (2017-18) kautta Kasarmintielle, missä se on nähtävissä 2. syyskuuta saakka. Esillä on yhteensä noin viisikymmentä teosta Helene Schjerfbeckiltä (1862-1946), Ellen Thesleffiltä (1869-1954), Sigrid Schaumanilta (1877-1979) ja Elga Sesemannilta (1922-2007).

Teokset odottavat katsojaansa taidemuseon isossa salissa. Ilmassa on yhtäaikaa jotain vaatimatonta ja vaikuttavaa. Suurin osa maalauksista on kooltaan pieniä, mutta vahvasti kehystettyjä. Tila on saanut seinäpintoihinsa uudet värit; purppuraa, turkoosia, pehmeää lilaa. Purppura kehystää Schjerfbeckiä, utuinen harmaanvihreä Thesleffiä, lila Schaumania ja Sesemannia. Pastelliset sävyt nousevat suoraan teoksista ja näin tila on otettu haltuun. Ehdin paikalle lähellä sulkemisaikaa ja lisäkseni vain muutama muu tarkastelee maalauksista katsovia naisia hiljaa. Näen pariskunnan pysähtyvän teosten vaikutuspiiriin ja vahvistavan toistensa tunteet kuiskaamalla: ”Vaikuttavaa.”

Pelkistäen kohti modernia

Näyttely antaa mahdollisuuden tutustua neljään merkittävään taiteilijaan, jotka vastoin 1800-luvun kansallisaatetta ja vaatimuksia luoda kansallista kuvastoa, kokeilivat rohkeasti uusia tyylisuuntauksia ja rantauttivat ne samalla Suomeen. Tunnetuin on eittämättä Schjerfbeck. Hän pääsi opiskelemaan taidetta jo hyvin nuorena, ja ansaitsi töillään tehden useita maalausmatkoja. Schjerfbeck myös opetti maalaamista. Viimeisinä vuosinaan hän vetäytyi Helsingin taiteilijaelämästä ja muutti Hyvinkäälle, mutta piti silti yhteyttä muihin taiteilijoihin ja oli hyvin tietoinen taidemaailman suuntauksista. Hyvinkään aikanaan Schjerfbeck vei tyylinsä siihen pelkistettyyn omintakeiseen suuntaan, josta hänet parhaiten tunnetaan.

Kasarmintiellä on esillä harkituin värein ja selkein siveltimen vedoin maalattuja, lähelle malliaan meneviä muotokuvia naisista ja taiteilijasta itsestään. Mustataustaisen omakuvan Schjerfbeck on yhtäaikaa vaatimaton, tyyni ja itsetietoinen. Musta koruton tausta ja musta kehystys antaa näennäisen hennon taiteilijan olemukseen voimaa ja tietoisuutta. Taustasta nousee esiin tekijän nimi kulunein hopeansävyisin kirjaimin, joiden on tarkoitus muistuttaa hautakiven tekstiä. Schjerfbeckin tyylin pelkistymistä on kiehtovaa seurata ja sen huomaa etenkin omakuvista. Punatäpläinen omakuva on enää aavistus mallistaan, hyvin vähin värein tehty ja hauras.

Pastelleja ja palettiveitsiä

Vaaleanvihreällä seinällä odottava Ellen Thesleffin omakuva taas on kauempana katsojastaan, vaikka tavoittaakin hänet lähes vaativin ilmein. Aivan kuin malli, ja muissa töissä maisema, olisi aina muutaman askeleen päässä, kuin lämpimän ilta-auringon valaisema muisto tai unelma. Utuiset pastellit luovatkin etäisyyden tunnun kaikkiin Thesleffin töihin.

Ellen Thesleff, Italialainen maisema (ajoittamaton)

Myös Thesleff sai opiskella taidetta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Öljyväritöiden lisäksi hän teki puupiirroksia. Ne ja Thesleffin esille asetetut luonnoskirjat ovat valloittava lisä näyttelyyn. Puupiirrostekniikka kehitti hänen maalaustekniikkaansa, joka muuttuu rohkeammaksi myöhemmissä töissä. Niissä hän on käyttänyt paletti-ja puupiirrosveitsiä siveltimien sijaan ja pastellit väistyvät kirkkaiden värien tieltä. Näyttelyn yksi vahvuuksista onkin huolellinen kuratointi. Hyvin valitut teokset esittelevät taiteilijoiden kehityskaarta. Töitä ei ole esillä liikaa. Näyttelyn ehtisi kiertää lyhyessäkin ajassa, vaikka yhden teoksen äärellä viipyy mielellään pidempään.

Kaivopuistosta Italiaan

Sigrid Schauman oli paitsi taiteilija, myös taidekriitikko. Yksi hänen taideopettajistaan oli Helene Schjerfbeck. Hän myös maalasi yhdessä Thesleffin kanssa ja käytti Thesleffin tavoin palettiveistä. Hänen töissään ovat läsnä Helsinki ja Kaivopuisto, sekä Italia ja Etelä-Eurooppa. Italialaisen maiseman kuvauksissa on lämpöä. Ne ovat kuin pieniä kurkistusikkunoita maailmalle. Schaumanin omakuva sen sijaan on ronski, kuin palettiveitsen vedoilla veistetty pastellikallo. Pelkistys, joka on näyttelyn kaikille tekijöille yhteistä, luo tässäkin katoavaisuuden vaikutelman. Schaumaninkin kasvot ovat liikkeessä, häipymässä pois, tai vaihtoehtoisesti alatimuotoutumassa.

Palettiveitsen vetoja. Schauman – Malli (1959)

Unohdettu edelläkävijä

Viimeisenä neljästä on tekijöistä nuorin; Elga Sesemann. Hänen työnsä huomioitiin 1940-luvulla, mutta sen jälkeen hän oli esillä vähemmän. Vasta aivan viime vuosina Sesemann on löydetty uudelleen. Hänen värin- ja maalinkäyttönsä on rohkeaa ja näyttelyn runsainta, ja vahva maalipinta luokin töihin aivan omanlaisensa syvyyden. Sesemann opiskeli maalaamista Suomen taideakatemian koulussa.

Teokset ovat täyteläisiä maisemia ja muotokuvia. Omakuvassa taiteilijan silmät ovat tavoittamattomissa, samalla tavoin kuin hänen kollegoillaankin. Tausta ja ympäristö kylpevät runsaassa värissä, mutta minne katoaa modernin taiteilijan minä? Sesemannillakin kasvot ovat kalvaat ja katseen tilalla on silmäkuopat.

Modernin naisen kuva

Kaikki esillä olevat taiteilijat kävivät, Sesemannia lukuunottamatta, vuonna 1846 perustettua Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulua. Koulu tarjosi opetusta ja apurahoja opintomatkoja varten myös naisille, luoden näin heille uudenlaisia mahdollisuuksia. Naiseus on nostettu rohkeasti jo näyttelyn nimeen. Mitä on olla moderni nainen? Onko se vapautta tehdä taiteilijuudesta ura, luoda omaehtoista ja omaa itseä tutkiskelevaa taidetta? Onko se myös paneutumista tuohon kysymykseen itseensä? Näyttelyn kiehtovinta antia ovatkin omakuvat, jotka tuntuvat pohtivan näitä teemoja.

Vuonna 2018, jolloin yhä opettelemme neutraalia suhtautumista sukupuoleen, on hyvä huomioida myös se, milloin tekijän ja toimijan sukupuoli on olennaista nostaa esiin. Taiteen historia on yhä vieläkin pitkälle miespuolisten taiteilijoiden historiaa ja 1800- ja 1900-luvulla naiseus ja mieheys olivat hyvinkin erillisiä instituutioita. Schjerfbeck, Thesleff, Schauman ja Sesemann tekivät kuitenkin kaikki taidetta määrätietoisesti oman lahjakkuutensa tiedostaen. Näyttelyn nimi haastaa pohtimaan naiseutta, sukupuolta ja myös modernia. Merkitys on kahtaalla; 1900-luvun tyylisuuntauksissa ja nykyhetkessä, tässä päivässä, sanan puhekielisessä tarkoituksessa. Tänään, meidän nykyisyydessämme, omakuvien moderni nainen tarkkailee paitsi itseään, myös katsojaansa, ja kysyy: ”Kuka sinä olet?”

Suomen kuvataiteen päivänä 10. heinäkuuta näyttelyyn on ilmainen sisäänpääsy.

LISÄÄ JUTTUJA: