Marjo Leinonen ja Tommi E. Virtanen: Punaisia päin

Rohkea mutta ihan liian älyvapaa puupää

Vuonna 1966 syntynyt Marjo Leinonen on yhdessä Tommi E. Virtasen kanssa kirjoittanut omaelämäkerrallisen maalta kaupunkiin -tarinan Punaisia päin. Tarina kerrotaan kronologisesti: Kajaanista au pairiksi ulkomaille, hanttihommiin pääkaupunkiin ja lopulta toteuttamaan itseään taiteilijana.

Teatteriharrastus vaihtuu katusoittoon, lukio Lepakkoluolaan, Iisalmen mökkisaari Helsingin Rööperiin. Kainuulainen oppii vähitellen ymmärtämään Stadin kieltä ja tapoja. 

Kykyjä ei ole puuttunut monilahjakkaalta ihmiseltä. Näyttelijänä Leinonen on esiintynyt muun muassa teatterin lavalla ja Mika Kaurismäen elokuvassa. Hän on myös kuvataiteilija.

Kadonnutta kaupunkikuvaa

Kainuun muistelut ovat hassuja, mutta eivät vielä mitään verrattuna 1980- ja 90-lukuihin – niissä vasta on vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Kadonneen Stadin ja tapakulttuurin kuvaukset ovat kirjan parasta antia. Leinonen kertoo ajasta, jota ei enää ole. Käytiin useilla rokkiklubeilla ja kapakoissa, pummailtiin tuopinpohjia ja röyhytettiin tupakkaa sisällä.

Meno on kirjassa varsin röökin ja möyhön hajuista sekä kaljan katkuista. Paljon törpötellään, ryystetään, nuuhkaillaan, röpötellään, siepoillaan, sriiboillaan, turaillaan ja tintataan.

Pösäyteltiin hätäsiä, suuntaa antavia, tasureita, lähtösiä, lähestyväisiä ja vapauttavaisia.”

Lepakkoluola näyttäytyy varsinaisena eldoradona, jota se sen ajan kekkoslovakiassa tietysti olikin. Leinonen toteaa, että ensikosketus Lepakkoon oli tuntuvampi kuin vaikkapa käynti Lontoon legendaarisella Marquee-klubilla.

Tästä kaikesta Leinonen kertoo rakentaneensa identiteettinsä ja elämänmallinsa. Sattuman kauppaa ja ajautumista elämä tuntuu olleen. Kun Leinonen näkee tyttärensä nuoruuden liidossa tuttuja elkeitä, hän luonnehtii: ”Rohkea olin minäkin mutta ihan liian älyvapaa puupää.”

Hyvä jätkä?

Leinonen elää rock-elämää 1980-luvun Helsingissä ja on totta tosiaan yksi jätkistä. Herää kysymys, tekikö jatkuva äijäseurassa liikkuminen kaltaisekseen. Muita naisia ei kirjassa juuri mainita, lukuun ottamatta muutamaa sukulaista ja satunnaista ystävää.

Sekin lienee heijastusta ajan hengestä, monia naisia kun ei siihen aikaan rokkihommissa nähty. Kiinnostavaa olisi ollut lukea enemmän kansiliepeessä luvatuista ”naisen roolin muutoksista 40-vuotisen taiteilijauran aikana”.

Elämäntaidon ja -taiteen opettelu on ollut kovan penkin koulu. Leinosesta on usein puhuttu Suomen Janis Joplinina, mutta onneksi hänellä ei ollut yhtä huonoa zägää kuin nuorena huumeisiin kuolleella esikuvallaan. 

Leinonen sivuaa myös mielenterveytensä horjahduksia, eli hälyllä on ollut hintalappu. Levoton tyttö vaikuttaa harpponeen vähän liian isoilla saappailla ja joutuneensa omien sanojensa mukaan päihdehelvetin niskalenkkiin.

Taiteilijaelämää

Nuori Marjo oli halunnut ”teatteria, tanssia ja vallankumousta!”, mutta päätyi rocklaulajaksi. Muutamaan otteeseen Leinonen harmittelee ohi menneitä nuoruudenhaaveitaan, jotka olivat kaatuneet kärsimättömyyteen, epävarmuuteen ja asenteeseen, joka huusi Vittu mä mihinkään kouluihin! Ne on lahjattomia varten!

Synkistelyyn kirja ei kuitenkaan vaivu ja hyvä niin. Leinonen puhuu kauniisti esimerkiksi puolisostaan ja bändikaveristaan, rumpali Sami Vettenrannasta.

Kirja koostuu ilmavasti taitetuista, lyhyimmillään alle sivun mittaisista luvuista, jotka ovat  lyhytjänteisen elämän kuvaukseen sopivia. Suomen rockhistoria ei tosin mitenkään älyttömästi avaudu, vaikka Leinonen on ollut siinä sisällä yli 35 vuotta.

Kuvaliitettä olisi voinut vähän tarkemmin toimittaa. Nyt kotialbumista on julkaistu useita kuvia esimerkiksi serkuista, mummoista ja vanhoista koirista, mikä ei välttämättä kiinnosta kaikkia lukijoita.

Anekdoottimaisia muistoja ja nimien pudottelua kirjassa on niin paljon, että punaista lankaa on välillä vaikea löytää. En ymmärrä kirjan nimeä, ”punaisia päin” – viitataanko tällä kenties hektiseen menoon, äkillisiin suunnanmuutoksiin vaiko laittomuuksiin?

Useita sattumuksia kuitataan näennäisen kepeästi, ikään kuin kaikkien herkullisimmat palat jäisivät kertomatta. 

Yhtä kaikki: Marjo Leinonen on Suomen kovin laulaja, oikea rouva groove. Hänen omaelämäkertansa on rock.

Kirjan soundtrackiksi sopii Leinosen ensimmäisen bändin The Ballsin biisi Grazy Rhythm.

Punaisia päin
Marjo Leinonen ja Tommi E. Virtanen

Johnny Kniga
300 sivua


LISÄÄ JUTTUJA:

Kirotun kirjan vartija