Lumikki-trilogia
”Jos kadotamme sukupolven lukevia lapsia, kadotamme sukupolven lukevia aikuisiakin. Harva lukee aikuisena, jos taitoa ei ole hankkinut lapsena.” Näin luonnehtii tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuskriitikko Salla Simukka lukemisen merkitystä ja nuortenkirjojen marginalisoinnin mahdollisia seurauksia tuoreessa Ylen haastattelussa.
Simukka on menevä sanataiteilija sekä rohkea vähemmistöjen puolestapuhuja, jota ei kannata ohittaa. Hänen Lumikki-nuortenkirjatrilogiansa käännösoikeudet on tähän mennessä myyty jo yli viiteenkymmeneen maahan. Ei ole vähättelyä väittää, että kyseessä saattaa olla maamme seuraava merkittävä vientituote kulttuurin saralla.
Voi nimittäin olla, että pian tarina nauttii Twilightin tai Nälkäpelin kaltaisesta globaalista suosiosta – elokuvatuotantoyhtiö Zero Gravity teki hiljattain kirjasarjasta tarjouksen, josta Simukka ei omien sanojensa mukaan voinut enää kieltäytyä.
Mikä kumma on Lumikki-trilogian viehätyksen salaisuus? Mikä tekee menestystarinasta ainutlaatuisen houkuttelevan?
Työstäessäni alkukeväästä juttua nykynuorten lainatuimmista teoksista, Simukan kirjat komeilivat kirjastotilastojen etunenässä, ohittaen useimmat klassikkosuosikit. Jo välitön ensivaikutelma, eli kokoelman silmiinpistävä visuaalinen ulkoasu erottui tuolloin mystisen kiehtovalla tavalla muista erikseen. Kirjojen kansissa on käytetty ainoastaan kolkkoja mustavalkoisia sävyjä, terästettynä satunnaisilla annoksilla hurjana levittäytyvää verenpunaista. Jopa kirjojen sivujen väri on valikoitunut aina otsikkoa enteillen. Teosten nimet – Punainen kuin veri (2013), Valkea kuin lumi (2013) sekä Musta kuin eebenpuu (2014) mukailevat Grimmin veljesten sadusta tuttuja kohtalokkaita kielikuvia ja herättelevät goottilaishenkisiä, vaaraa vieroksumattomia kuvitelmia. Mitään selittämättömät, koruttomilla lausahduksilla täydennetyt kansilehtiset. kuten ”Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään”, suorastaan kutsuvat kätketyillä salaisuuksillaan ja värisyttävillä kontrasteillaan. Moni kakku päältä kaunis – jututtamieni kirjastovirkailijoiden mukaan yhä useampi nuori valitsee lukuelämyksensä nimenomaan kansilehtisen perusteella.
Hyödyntäessään juuri ikiaikaista sadun tenhoa inspiraation ammennuksessa Simukka paljastaa paitsi seisovansa tukevasti ajan hermolla, myös olevansa kaupallisesti hyvin kauaskatsanteinen. Kirjailija on itsekin myöntänyt saaneensa runsaasti kiitosta trilogian helppoluontoisesta markkinoinnista juuri sen tunnistettavan päähenkilön vuoksi. Kukapa ei omaisi edes jonkinlaista näkemystä siitä, kuka tai mikä irreaaliseksi muotoutunut ”Lumikki” sisimmältään on tai miltä tämä mahdollisesti näyttää. Ensimmäisen teoksen jälkeen sadun elementti kuitenkin hälvenee sarjasta hiljalleen pois, tehtyään tehtävänsä välittömän kiinnostuksen sytyttäjänä ja saatuaan luotua riittävästi jalansijaa.
Yllättävää voi kuitenkin olla, että Lumikki-kirjat ovat pesunkestäviä trillereitä. Ne on rakennettu äkkipikaisten juonikäännösten, huumaavien adrenaliinipiikkien, sykettä nostavien takaa-ajokohtausten, uhkaavien kohtaamisten ja varjostusten varaan. Kirjat ovat lyhyitä, tiiviitä, helppoja ja nopealukuisia – juuri sellaisia, että ne puhuttelevat myös lukijaa, jonka kiireiseen elämään mahtuu muutakin kuin kirjojen parissa istuskelua. Teokset ovat herkullisia jättäessään lukijalle varaa päätellä tapahtumien todellista kulkua sekä pähkäillä syyllisiä, mutta säilyvät riittävän yksinkertaisina olematta turhan haastavia. Viihteellisyydessään sarja onkin ensiluokkainen ja taitavasti rytmitetty. Kieli on sopivan pistelevää olematta liian puhekielistä.
Trilogian päähenkilö, Lumikki Andersson, käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella. Lukiomaailma ympäristönä on paljon käytetty, mutta loppumaton innostuksen lähde kuvaamaan lapsuuden ja aikuisuuden välimaailmaa, kalseaa ja epävarmuutta huokuvaa limboa. Aikaisemmin koulukiusattu Lumikki luokittelee identiteettinsä nyt tämän armottoman kastijärjestelmän ulkopuolelle, rakentaen itselleen tietoisella eristämisellä lisää voimaa, toimintakykyä ja valttikortteja. Lumikki ei missään nimessä ole heikko ja hauras. Päähenkilönä hän on ihailtava ja samaistuttava – kypsä ja viisas olematta kuitenkaan virheetön. Raskas menneisyys ei ole uuvuttanut, vaan päinvastoin rohkaissut Lumikkia tulemaan oman mielensä ja kehonsa yksinvaltiaaksi. Hän käy kuntosalilla ollakseen fyysisesti kestävä ja tarmokas, hän kehittää mieltään olemalla skarppi oppitunneilla, hän tarkkailee muita voidakseen tarvittaessa soluttautua tilanteisiin, joista asiattomilla olisi pääsy kielletty. Toisin kuin muut koulunsa oppilaat, Lumikki ei maistele olutta tai popsi vaivihkaa diilattuja nappeja, vaan säilyttää turvallisuussyistä päänsä kirkkaana sotkeutuessaan rikollisvyyhtiin, uskontolahkon päivänvaloa kestämättömään toimintaan sekä vainoajan petollisiin jalanjälkiin. Roolimallina Lumikki on vetävä – vahva mutta kipua kokeva, sarkastinen mutta herkkä, yksinäinen mutta toista tarvitseva. Hahmo onnistuu taitavasti koskettamaan tuttuja ja universaaleja varhaisaikuisuuden tuntemuksia, vaikka teosten juonikuviot näyttäytyisivätkin paikoin epäuskottavina. Se ei kuitenkaan ole näiden kirjojen ensisijainen tehtävä, vaan tarjota hykerryttävää eskapismia – mitäpä jos minutkin revittäisiin tavallisesta arkielämästäni keskell
e jotain näin jännittävää?
Kirjasarja kestää komeasti varttuneemmankin lukijan tutustumisen. Teoksissa puhutaan kuin aikuinen aikuiselle. Nuoremmalla lukijalla tämä voi kasvattaa myös luottamuksen tuntemuksia – nyt minulle ei lässytetä, vaan kerrotaan, miten asiat oikeasti ovat, puhutaan suoraan sortumatta kaunisteluun tai hienosteluun. Tästä syystä Simukka itsekin haluaa mieluiten vältellä nuortenkirjallisuuden rajaavaa genremääritelmää: matka aikuisuuteen on hyvin yksilöllinen ja moniulotteinen.
Erikoisin puoli trilogiassa – minkä kuvausta voi mielenkiinnolla jäädä odottelemaan sensuuristaan tunnetuissa Hollywood-tuotannoissa – on ehdottomasti sen avoin näkemys ja suhtautuminen seksuaalisuuteen. Rakkaus ja ihmisyys eivät ole yksinomaan sukupuolen rajaamia ja määrittämiä, ja joskus mieli ja keho eivät kompensoi toisiaan, vaan toisen on tultava toista vastaan. Simukan kaunis tyyli kuvata ujoa ihastumista ja liekehtivää intohimoa on omiaan seisahtumaan suvaitsemattomuutta vastaan.
Kirjailijan kaikista rikkaimmaksi ansioksi voi kuitenkin lukea tämän tarmokkuuden ja hurman houkutella yhä uudempia lukijoita syventymään kirjojen ja kirjallisuuden pariin. Simukka tekee sen taitavasti, taloudellisesti, ja noudattaen nykyajan reunaehtoja – kun aikaa on vähän ja keskittymiskykyä usein sitäkin rajoitetummin, koukuttaminen on tehtävä yhdessä ainoassa pyrähdyksessä.
LISÄÄ JUTTUJA:
