Tommi Kinnusen odotettu uutuus Lopotti lunastaa odotukset loisteliaasti, joskin kirjailijan esikoisromaanin tuntemus on tarpeen täyden lukuelämyksen saavuttamiseksi.
Kinnusen menestyksekäs esikoisteos Neljäntienristeys (2014) oli väkevän surullinen kertomus Lahjan ja Onnin onnettomasta avioliitosta ja lähisukulaisten viiltävänkipeistä suhteista. Lopotti on kiinteässä yhteydessä kirjailijan esikoisteoksen henkilöihin. Molemmissa teoksissa konkretisoituu tosielämästä tuttu piirre: ihmisiä, joita eniten rakastat, myös usein eniten satutat.
Lopotissa kertojina toimivat Onnin ja Lahjan sokea tytär Helena ja tämän veljenpoika Tuomas, joiden elämänkriiseissä on kaihoisaa samankaltaisuutta. Viisikymmenluvulla lapsuuttaan elävä Helena joutuu jättämään perheensä ja muuttamaan yksin Helsinkiin sokeainkouluun. Muutama vuosikymmen myöhemmin Tuomas kipuilee Etelä-Suomen yliopistomaailmassa etsien rakkautta ja hyväksyntää. Helena-tädistä muodostuu kahden maailman välissä tasapainoilevalle Tuomakselle tärkeä tuki. Helenassa ja Tuomaksessa suomalainen sisukkuus kulminoituu välillä jopa pelottavaan umpikujaan.
Kuinka vaikeaa pieneltä paikkakunnalta lähteneen on sopeutua suureen maailmaan ja rakentaa oma elämä, kun on lähtökohtaisesti johonkin, syrjittyynkin, vähemmistöön kuuluva? Teoksen nimi Lopotti tarkoittaa muun muassa kylää tai syrjäkylää, ja sivuun tai syrjään jääminen onkin kirjan vahvin teema. Helenan elämä näyttäytyy monin tavoin sivullisena: valokuvaamossa työskennelleet lähisukulaiset hahmottavat muistoja ottamiensa kuvien kautta, mutta Helenan elämässä visuaalisuus korvautuu muilla aisteilla.
Kirjailijan vahvuus onkin erityisesti Helenan näkökulman avaamisessa. Taitavasti Kinnunen kuvailee miljöön hahmottamista askelmäärien, kosketuksen, äänten ja hajujen avulla. Helena oppii jo pienenä, ettei hänellä ole varaa olla heikko tai avuton. Usein ei kuitenkaan riitä edes se, että on taitava kompensoimaan muun maailman silmissä viaksi ja puutteeksi tuomitun ominaisuuden. Vammaisten syrjiminen ja lokeroiminen on ollut vasta muutama vuosikymmen sitten pelottavan häikäilemätöntä, mitä se voi olla valitettavasti vielä nykyäänkin.
Lopotissa henkilöt joutuvat kovien vastoinkäymisten eteen, ja lukijana toivoisi jo vähemmänkin riittävän. Muutamat humoristiset kohtaukset tulevat tarpeeseen, jotta traagisuuden jaksaa sulattaa. Ihmisen elämänkaaresta maalataan ehkä liiankin murheellinen mutta valitettavan todenmukainen kuva. Juuri siksi teos on tematiikaltaan niin sisintä ravisteleva, että siinä on pakostakin ajattoman klassikon aineksia.
Lukija pysähtyy pohtimaan, kuinka oma vanheneminen ja vanhempien kuolema muuttavat perspektiivejä asioihin. Pienen Helenan kaipuu kotiin perheen luokse on suunnaton, mutta vanhetessa kaipaus muuttaa muotoaan: ihminen muuttuu ja kotipaikka muuttuu, eikä mikään ole enää samoin kuin lapsena. Äidin- ja isänkaipuu koskettaa jokaista, ja samalla ihminen kaipaa menetettyä lapsuuttaan: ”Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.”
Teoksessa musiikki ja äänimaailma ovat merkityksellisessä ja monitasoisessa roolissa. Lukija pääsee tutkimusmatkalle perehtyessään kirjan lukujen otsikoihin, jotka on nimetty suomalaisten laulujen säkeiden mukaan. Mukana on muun muassa monien euroviisukappaleiden sanoja, lastenloruja sekä otteita Eino Leinon runoista. Haikeus tarttuu lauluista, mutta viisukappaleiden fanituksella on yhteys myös seksuaalivähemmistöihin ja heidän oikeuksiinsa.
Tuomaksen aikuisuutta leimaa sitoutumisen vaikeus ja pelko siitä, ettei kotiväki hyväksy häntä. Johannes-isän rakkaus poikaansa ei kuitenkaan petä, kun hän toteaa: ”Papalla ei ollut hyvä elämä. Minä pidän huolta, että sinulla on.” Onnin traaginen kohtalo kuului suvaitsemattomaan aikakauteen, eikä lapsenlapsen Tuomaksen tarvitse elää kaksoiselämää vailla rakkautta ja tukea.
Suru ja haikeus voivat jäädä Lopotista hallitseviksi tunteiksi, mutta yhtä vahvana viereen nousee toiveikkuus, sinnikkyys ja usko rakkauteen, elämään ja läheisiin. Lopotti koskettaa universaalilla sanomallaan kaikenlaisia ihmisiä. Lapsen ja vanhempien sekä sisarusten väliset suhteet värittävät elämään pysyvät taustasävyt ja soittavat siihen sävelkulun, hyvässä ja pahassa. Onneksi jokainen voi silti sanoittaa elämänsä laulun ihan itse.