Tuhoaja lentää ilmassa villisti temppuillen. Jalaton liitelee hämmästyttävästi lavan puolelta toiselle, sillä jalat kulkevat itsekseen omia polkujaan. Nukkepää pyörii ympäri ja disco-ponit tanssivat, kunnes villeimmät kiipeävät kohti kattoa. Oulun teatterin suurella lavalla on menossa hämmästyttävä lastennäytelmä Kaboom ja kuvittelun voima.
Kaboom ja kuvittelun voima on Oulun teatterin uuden taiteellisen johtajan Alma Lehmuskallion ohjaajadebyytti suurella näyttämöllä. Lehmuskallion muumiseikkailu Näkymätön lapsi (2018) ihastutti taikuudellaan, joten uskalsin odottaa hienoa visuaalista kokemusta.
Maininta koko perheen seikkailusta vähän hämmensi etukäteen, ne kun eivät usein huvita aikuisia, saati lapsia. Pelko oli turha, sillä Kaboom on teatteria ennen kaikkea lapsille, lapsellisille ja lapsenmielisille. Tämä on yllätys, sillä en arvannut, että lastenteatteriin olisi satsattu näin paljon. Vastaavia esimerkkejä ei tule heti mieleen.
Kaboom ja kuvittelun voima on mielikuvituksen juhlaa. Mikael (Timo Pesonen) pelaa pingviinipeliä tylsistyneenä ruutua tuijottaen. Isoksi kasvanut poika on jo siirtänyt vanhat lelunsa syrjään. Kaboom (Merja Pietilä), Mikaelin lapsuuden paras seikkailukaveri, nousee lelulaatikosta ja yrittää avata tylsyyden muurin herättelemällä Mikaelin mielikuvituksen eloon.
Laatikkoon hylätyt lelut ovat jo rähjääntyneitä ja osa on rikki. Jotkut ovat Mikaelin itse valmistamia. Leikkikalut pelkäävät joutuvansa roskiin, joten ne alkavat etsiä Kaboomin johdolla jemmaa, jossa olisivat turvassa. Apuun tarvitaan Shäbäm, Mikaelissa pienempänä asunut, jo unohtunut seikkailija.
Kaboom onnistuu raottamaan tylsyyden muurin ovea Mikaelin mielikuvitusmaailmaan. Lelut heräävät eloon, ja hurja visuaalinen ilotulitus alkaa. Siirtymä on sujuva, ja ovi on kuin Liisa ihmemaan kaninkolo, portti toiseen todellisuuteen.
Näytelmän juoni on lyhyesti kerrottu. Kaboomin viehätys ei perustukaan ikimuistoiseen tarinaan. Eira Virekosken käsikirjoitus kulkee omalla logiikallaan, ja näennäisen irralliset kohtaukset seuraavat toisiaan.
Taikuus syntyy huikeista hahmoista ja upeasta toteutuksesta. Tanssi, akrobatia ja teatteri on yhdistetty niin vauhdikkaasti, että suu olisi pysynyt auki ilman maskin aiheuttamaa happivajettakin. Välillä on vaikea uskoa silmiään.
Ensi-illassa on paljon lapsia, joten salissa kuuluu innostuneita kommentteja. Pienet lapset ovat lahjomattomia. No eivät kuulemma ole, mutta reaktiot ovat kuitenkin välittömiä.
Siskon leluista karanneet värikkäät My Little ponit varastavat lavan ja tanssivat kimaltelevat harjat heiluen. Jenni Nikolajeffin koreografiassa on vauhtia ja huumoria. Kiipeävät ponit (akrobaatit Katariina Alalääkkölä ja Pihla Ojala) saavat yleisöltä aplodit tempuistaan, ja meno on huimaa.
Tuhoaja tarvitaan paikalle, kun hölmö Possu (Aki Pelkonen) ja Dino (Annika Aapalahti) ovat rakentaneet uimatornit keskelle tietä. Pihla Ojala liitää ilmassa hurjasti keinutrapetsilla ja tuhoaa kaiken. Tuhoaja on näytelmän pelottavin hahmo, ja se saa myös suurimmat suosionosoitukset.
Kalle Nurmisen lavastus ja Pasi Räbinän yksityiskohtaiset puvut ovat uskomattomia. Esimerkiksi Hamahelmiolento (Heli Haapalainen), kuten muutama muukin hahmo, käyvät vain näyttäytymässä. Helmiolennon hameessa on nukkekoti, huomaa pikkutyttö eturivissä.
Lava on käytetty kokonaan hyödyksi ilmatilaa myöten. Nyt ei tarvitse nurista pienestä näytelmästä suurella näyttämöllä, sillä kaikki on suurta. Minne tahansa katsookin, aina tapahtuu. Visuaalisia virikkeitä on valtavasti. Lavasteina on esimerkiksi kuutioita, joissa on jokaisessa oma pienoismaailmansa tapahtumineen.
Selkein viittaus Liisan seikkailuihin ihmemaassa on versio Hullun hatuntekijän teekutsuista. Lewis Carrolin kielellä ja logiikalla leikittelyn nerokkuutta ei tässä kohtauksessa ihan saavuteta. Sananmuunnokset ja pyllyn kanssa rimmaavat sanat eivät huvita ainakaan ensi-iltayleisöä. Lopulta mieleen jää vain erään sisustuslehden nimi, jota hahmot jostain syystä hokevat.
Tuotesijoittelua en ole teatterissa juuri huomannut, mutta nyt toivon, että työryhmällä on ollut ainakin ilmaisia jäätelöpuikkoja. Kaboom on jäykkä jäätelötikku ennen kuin Mikaelin mielikuvitus herättää seikkailukaverin todellisen luonteen esiin. Jäätelöpuikon niemeä ei jätetä salaisuudeksi.
Näytelmän huumori vaatii toimiakseen tarkan ajoituksen. Palloja on kuvainnollisesti sekä konkreettisestikin paljon kerralla ilmassa. Alma Lehmuskallion visio pysyy kuitenkin hämmästyttävästi kasassa.
Kaboom ja kuvittelun voima on mielikuvituksen ja leikin ylistys. Aikuisia katsojia ei juuri kosiskella pikkutuhmilla kaksimielisyyksillä joidenkin animaatioiden tapaan. Hauskaa on silti kaikilla lapsista vanhuksiin.
Lastennäytelmän tuominen teatterin suurelle näyttämölle on rohkea valinta. Kaikesta näkee, että tähän on panostettu valtavasti. Oulun teatterin koko näyttelijäensemble on mukana. Nykysirkuksen, tanssin ja teatterin vauhdikas yhdistelmä on huikeaa seurattavaa ilman suurta tarinaakin.
Erityisen synkän vuoden synkimpään aikaan tarvitaan kuvittelun voimaa ‒ värejä, iloa ja leikkiä. Vaikka Mikaelilla on näytelmän alussa tylsää, lopulta hän on Shäbäm, suuri pieni seikkailija mielikuvitusmaailmassa. Siellä ei kenelläkään ole tylsää.
Oulun teatteri: Kaboom ja kuvittelun voima. Kantaesitys suurella näyttämöllä 21.11.2020. Alkuperäisidea ja ohjaus Alma Lehmuskallio. Käsikirjoitus Eira Virekoski. Koreografia Jenni Nikolajeff. Lavastus Kalle Nurminen. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Äänisuunnittelu ka musiikin sävellys Rauno Paananen. Kampaus- ja maskisuunnittelu. Valot Jukka Kyllönen, Elina Romppainen ja Mika Ryynänen. Rooleissa: Kaikki Oulun teatterin näyttelijät. Sirkustaiteilijat Katariina Alalääkkölä, Pihla Ojala ja Jared Van Earle.