Jussi Lehtonen: Mies jolla on naisen sydän
Jokaisella on tarina
Miehellä, jolla on naisen sydän, on tarina kerrottavana. Mutta mistä aloittaa, mihin päättää tarina ja miten se pitäisi kertoa? Kolmiosainen teos kuljettaa lukijan miehen mukana pandemian alkuajoista Kolumbian vankiloihin ja lopulta suomalaisen mökin hiljaisuuteen, mutta sen ytimessä on kysymys kenen tarinoille on tilaa nykymaailmassa?
Tämä tarve kertoa ja pelko siitä, ettei osaa aloittaa, on romaanin keskeinen teema. Jussi Lehtosen romaani Mies jolla on naisen sydän on tarina tarinoista: niiden kertomisesta, kuulemisesta ja vaikutuksista, joita niillä on meihin.
Muistoja, vankeja ja hiljaisuutta
Ensimmäisessä osassa mies muistelee pandemian hiljaisuutta, jolloin tytär muutti pois ja elämä täyttyi tyhjyyden tunteesta. Vuokrattuaan tytön huonetta muille hän alkaa pohtia myös menneisyyttään – kuinka hän tapasi tyttärensä äidin ja miksi asiat menivät niin kuin menivät ja ennen kaikkea sitä, miten kertoa tämä kaikki tyttärelle.
Toinen osa vie lukijan kauas Kolumbiaan. Mies matkustaa sinne työstämään taideprojektia, jonka tavoitteena on tuoda esiin vankien tarinoita. Hän haluaa antaa heille äänen ja mahdollisuuden tulla kuulluiksi. Kolumbian osuus laajentaa romaanin tarinankerronnan teeman henkilökohtaisesta yleismaailmalliseen: jokaisen tarina on arvokas ja se ansaitsee tulla kerrotuksi.
Kolmas osa sijoittuu takaisin Suomeen, jossa tytär, isä ja isän uusi kumppani viettävät aikaa mökillä. Tytär pohtii lapsuuttaan, pandemian aikaa ja ennen kaikkea sanoja, jotka ovat jääneet jo vuosia sanomatta.
Kuulluksi tulemisen kaipuu
Lehtonen tarkastelee tarinoiden ja kuulluksi tulemisen merkitystä herkästi ja moniulotteisesti. Romaani esittää lukijalle isoja kysymyksiä: onko tarinoille tilaa nykymaailmassa, jossa viestit hukkuvat loputtomaan uutis- ja somevirtaan? Pakottaako yhteiskunta meidät tiettyihin muotteihin vai voimmeko vapaasti kertoa, keitä todella olemme? Kertooko kukaan omaa tarinaansa sellaisena kuin se on vai kerrommeko sen sellaisena kuin haluamme muiden meidät näkevän?
Romaani käsittelee kertomista eri näkökulmista – isän ja tyttären suhteessa, taideprojektin vankien tarinoissa ja mökin hiljaisuudessa. Se saa lukijan pohtimaan tarinoiden merkitystä ja myös etuoikeuksia, joita kertomiseen liittyy. Kuinka monella on edes mahdollisuus pysähtyä kertomaan tai pohtimaan tarinaansa? Lopulta keskiössä on kysymys: kenen tarinoille on tilaa?
LISÄÄ JUTTUJA:
