JUHA VUORMA – ”Minä olen Kaapuveikko”, syväluotaus osa 1/4

Oululainen kuvataiteilija Juha Vuorma on monista yhteyksistä ja taiteenlajeista tuttu ympäri maailmaa ainakin alan harrastajien keskuudessa. Sarjakuva-albumit Kaapuveikko- ja Rietas Heittiö -hahmoista ovat syntyneet herran käsien kautta. Vuorma maalaa lisäksi omintakeisia tauluja sekä metallibändien levynkansia.

Mysterium Praesentia -näyttely on ollut näytillä Valvegalleriassa Oulussa haastattelun julkaisuhetkellä jo lähes kuukaudenpäivät. Näyttelyyn ehtii tutustumaan 8. marraskuuta asti. Inspiraatio lähteä mukaan Oulun sarjakuvafestivaalien järjestämään näyttelyyn syntyi vaivattomasti, vaikkei miehellä ole omia näyttelyitä ollut lähes kolmeen vuosikymmeneen.

– Syy oli Oulun Sarjakuvakeskuksen astuminen kuvaan näyttelyn järjestäjänä sekä gallerian helppo sijainti. Sarjakuvakeskus tämän näyttelyn käytännössä aikaan sai, ja tämä on sopiva festivaalinäyttelyksi. Kun tämän vuoden sarjakuvafestivaalien teema on kauhu, oli aika selvää, että onhan minun moisessa oltava mukana.

Edellinen Vuorman oma näyttely oli esillä Pohjois-Pohjanmaalla Pudasjärvellä vuonna 1988. Voisi luulla näyttelystä jääneen huonoja kokemuksia, kun seuraavaan omaan näyttelyyn meni aikaa peräti 28 vuotta.

– Ei jäänyt huonoa kokemusta. 1990-luvulla löysin paikallista näyttelytoimintaa paremman tavan tavoittaa omimman yleisöni kansainvälisesti, kun maalaukseni löysivät tiensä underground-metalliin levyjen kansissa ja saivat vastakaikua. Samoihin aikoihin aloin julkaista sarjakuvia eri lehdissä ja pidempiä tarinoita omakustanteena tai muiden pienkustantajien kautta. Kun käy päivätöissä tai opiskelee, ja päälle sitten piirtää ja maalaa montaa projektia samanaikaisesti, niin jostain on pakko karsia jossain vaiheessa. Liika on liikaa. Ilmeisesti näyttelyt eivät ole olleet minun prioriteettilistalla kärkisarjassa.

– Joskus totesin, ettei moiseen ehdi enää. Miksipä maksella yksityisnäyttelyjen galleriavuokriakaan, kun maalaukset ovat levinneet maailmalle levynkansitaiteena ja sarjakuvat lehdissä tai omina julkaisuinaan. Näyttelyjen suhteen tuumii, että ehkä joskus sitten myöhemmin. Vuodet menevät. Mysterium Praesentia on siis aiheellinen, ajankohtainen ja sarjakuvafestivaalien näyttelynä minulle sopiva.

Vaikkei Juha Vuorma ole omia näyttelyitä aiheelliseksi kokenutkaan 28 vuoden aikana, on miehen töitä päätynyt muutamaan otteeseen yhteisnäyttelyihin muiden taiteilijoiden kanssa näiden kahden oman näyttelyn välisenä aikana. Töitä on ollut esillä muun muassa Budapestissä Unkarissa, Helsingissä Taiteiden yössä sekä Oulun ja Kemin taidemuseoilla. Eroavaisuuksia varmasti löytyy paljonkin oman ja yhteisnäyttelyn väliltä.

– Oma näyttely on valtava urakka koostaa ja suunnitella verrattuna yhteisnäyttelyihin, joita ei kokoa eikä suunnittele itse. Joitakin näyttelyjä työstimme muinoin kahden muun taiteilijan kanssa kolmen taiteilijan kokonaisuutena, mutta muutoin yhteisnäyttelyt ovat olleet osaltani vain töiden toimittamista, kun mukaan on pyydetty. Jopa Unkariin, missä maalaukseni kävivät mutkan lentokoneella unkarilaisen, maalauksistani kovasti pitäneen, ja näyttelypaikkani järjestäneen henkilön matkalaukussa.

Kämppäkaverina kissa ja pääkallo

Jos joku kysyy, millaista taidetta teet? Näin mies vastaa.

– En ole määritellyt tiettyä konseptia tekemisilleni. Mutta henkilölle, joka ei ole mitään tuotantoani koskaan nähnyt, maalaukset voi mainiosti luokitella fantasiataiteeseen tai surrealismiin, symbolismiin… miten haluaa ja mihin sopii, kaikki lokerot kelpaavat itselleni.

– Sarjakuvieni genret liikkuvat kauhusta ja huumorista arkidraamaan ja westerniin. Jos joku asiaa tuntematon sarjakuvistani kyselee, niin ehkä ensimmäinen vastaus on, että Kaapuveikko-sarjakuvaa piirrän.

Ihmiset, joista tulee taiteilijoita tai muusikkoja, kokevat yleensä hyvin varhain elämässään jo sen niin sanotun valaistumisen ja oivalluksen tulevaan. Näinpä kävi myös nuoren Juhan kohdalla.

– Jos ajatellaan oivallusta, jonka olen saanut alkusysäyksenä omalle työlleni, ensimmäisenä inspiraationa muiden taiteilijoiden kautta, niin varmaan joskus kahdeksanvuotiaana, kun tajusin Gino D’antonion piirtämiä western-sarjakuvia lukiessani, että tässä piirrosjäljessä on nyt jotain. Aku Ankat, Mustanaamiot, Tintit ja Asterixit, ja monet muut lukemani sarjakuvat olivat olleet minulle lapsena vain viihdettä, pidin niistä sinänsä. Mutta D’antonion myötä aloin kiinnittää huomiota piirrospuoleen. Tajusin, että sarjakuvia oikeasti piirtää joku tietty ihminen, ja on olemassa hyviä ja huonoja piirtäjiä. Mikä on taas pitkälti makuasia, mieltymys tyyliin, ei niinkään, että joku olisi sinänsä huono. Minulla taisi alkaa alle kymmenvuotiaana olla piirtäjäsuosikkeja sarjakuvalehdissä, ja jos piirtäjän nimeä ei ollut mainittu, tunnistin hänet vain tyylistä, nimettömänä. Minua kiehtoivat nimenomaan mustavalkoisena julkaistut sarjat, joissa piirrostyyli pääsi enemmän esiin kuin värisarjoissa. Mustantussin mestarit, D’antonio, Polese ja myöhemmin parhaana kaikista Milazzo mestarillisine ihmiskuvauksineen ja jokunen muu. Sitten, kun tutustuin myös silloisiin sarjakuvakritiikkeihin Suomessa, näin lapsen rehellisyydellä, että kriitikot ovat joskus aika pihalla siitä, missä oikeasti mennään. Paras luottaa omaan makuun.

Jo täysi-ikäistynyt Kaapuveikko

Maallikon silmissä sarjakuvapiirtäminen voi olla hyvinkin vaikeaa – tai sitten äärimmäisen helppoa ja nopeaa. Mutta mitenkähän kauan siihen meneekään aikaa kun tuollaisen yhden stripin piirtää. Kysytäänpä alan ammattilaiselta.

– Eihän tuommoisen Kaapuveikko-stripin piirrostyöhön monta tuntia mene, kun on tuttu hahmo. Tätä nykyä pyrin työstämään hutiloimatta. Takavuosilta löytyy paljon strippejä, joiden piirrosjälki on aivan kammottavaa, liekö piirretty vasemmalla kädellä, humalassa vai molempia. Syynä kiire deadlinen myötä ja huolimattomuus, on pitänyt ryhdistäytyä ajoittain.

– Piirtämistä edeltävä ideointi ja käsikirjoittaminen saattaa olla joskus työlästäkin, siihen on pakko varata aikaa. Pyrin kirjaamaan ideoita muistiin etukäteen, ettei tule tenkkapoo pöydän ääressä, kun on aika piirtää. Silti tahtoo olla ajoittain jutut kortilla.

– Pidemmän sarjakuvatarinan piirtäminen on taas paljon hitaampaa kuin Kaapuveikko-tyylisen sanomalehtisarjan, tyyli on erilainen ja paljon enemmän aikaa vievä.

Millainen on Kaapuveikon historia?

– Päätin osallistua vuoden 1992 Kemin valtakunnalliseen sarjakuvakilpailuun ja sinne täytyi kehitellä sarjakuvaa. Olin niihin aikoihin piirtänyt pandakarhujen kuvia, tuo kummallisen näköinen eläin kiehtoi minua ja toimi hyvin mustavalkoisissa tussipiirroksissa. Jotenkin siihen livahti karhulle kaapu päälle ja sitten asunnoksi kaivo ja kämppäkavereiksi kissa ja pääkallo. Hahmo oli näin valmiina ja oudosti heti elävänä. Niin elävänä myös kollektiivisesti, että kommentteja ja ideoita tipahteli myös silloisesta lähipiiristäni, jossa Kaapuveikko-hahmo herätti huvitusta. Niihin aikoihin kuulimme jopa Danzig-yhtyeen Twist of Cain -biisin kertosäkeessä hoilattavan Kaapuveikosta. Se oli jo pelottavaa, mutta koomista. Kaapuveikko tuntui juuri sellaiselta hahmolta josta Glenn Danzig voisi tehdä laulun.

– Ensimmäiset Kaapuveikko-stripit, mitä koskaan tein, lähetin suoraan tuohon Kemin sarjakuvakilpailuun ja sarja sai kunniamaininnan sieltä. Sitten Veikko oli Ilta-Sanomien Kuukauden kotimainen -sarjana aika pian sen jälkeen. Poukkoiltuaan sitten pätkissä eri paikallislehdissä, Nuorten Ystävät ry:n lehdessä ja Myrkky-lehdessä, Kaapuveikko näyttää nyt löytäneen paikkansa Iijokiseutu-lehden sarjakuvana, noin kymmenen vuotta ilmestynyt siinä. Jotenkin aina, kun edellinen julkaisija on kadonnut tai kaatunut, uusi on löytynyt. Mutta ei koskaan useita samaan aikaan. Sanomalehti-strippinä Kaapuveikko on siis ilmestynyt aika tasaisesti hissukseen siellä sun täällä jo yli 20 vuotta. Ja yleisö pitää siitä.

– Lisäksi olen työstänyt hahmosta pidempiä tarinoita, viimeksi lapsille suunnatun värillisen sarjakuvakirjan Minä olen Kaapuveikko (2014). Olen tehnyt myös Kaapuveikko-maalauksia.

Hahmon tyly kohtalo

Monesti tulee miettineeksi kuinka helppoa on piirtää sama hahmo uudestaan ja uudestaan niin identtisenä. Ilmeisesti se ei ole vaikeaa ollenkaan.

– Jos on kyseessä päähenkilö sarjakuvassa, joka ilmestyy vuosia säännöllisesti, niin monesti se ei ole vaikeaa vaan siitä tulee liian helppoa. On vaara jumittua toistamaan samaa kaavaa ja samaa naamaa. Täytyy silloin tällöin tietoisesti kehitellä jotain uutta otetta.

Kaapuveikko on taiteilijan pitkäaikaisin sarjakuvahahmo, muttei suinkaan ainoa lajissaan. Joskus hahmon ikä saattaa olla hyvinkin lyhyt ja hahmon perimmäinen sanoma elää vain hetken.

– Olen piirtänyt paljon sarjakuvia, joiden hahmot elävät vain yhden tarinan ajan. Mutta vakituisia hahmoja Kaapuveikon lisäksi on ollut esimerkiksi Rietas Heittiö, joka ilmestyi kioskisarjakuvalehti Myrkyssä varmaan kymmenen vuotta – aina lehden lopettamiseen asti. Kauhuwestern sarjakuvissani oli usean jakson ajan sama hahmo, villin lännen makaaberi saarnamies, josta kehittyi sitten mystinen omien demoniensa riivaama revolverimies, kunnes lopetin hahmon – tietysti revolverin luoteihin.

– Käytännössä Kaapuveikko on ainut koko urani ajan mukana elänyt sarjakuvahahmo.
Kaapuveikon perimmäinen sanoma ei ehkä ole minullekaan täysin selvä. Voisin väittää että kaikkien parhaitten töitteni – mukaan lukien sekä sarjakuvat että maalaukset – perimmäinen sanoma on ns. esoteerista tietoa, sisäpiirin tietoa… ja minä en kuulu siihen sisäpiiriin.

Näyttely Mysterium Praesentia tarjoaa laajan kattauksen Juha Vuorman teoksia; maalaustaidetta, sarjakuvaa sekä levynkansia ja on nähtävillä Valvegalleriassa Oulussa aina 8. marraskuuta asti. Mitä seuraavaksi?

– Ehkä näyttelyjen osalta pienempi näyttelykokonaisuus, joka keskittyy vain Kaapuveikkoon, maalauksia ja sarjakuvia. Mysterium Praesentiaan sopi Veikkoa aika vähän, enemmänkin näyttelyssä toimivaa Kaapuveikkoa löytyy – ja syntyy.

Osa 2 – Sarjakuvataiteen kehityksen askelia

LISÄÄ JUTTUJA: