Jonne Haapala: Poissaoloharjoituksia
Kiireettömiä ja tarkkaavaisia mietelmiä
Poissaoloharjoituksia on lahtelaisen Jonne Haapalan esikoisteos, jonka WSOY julkaisi vuoden 2026 tammikuussa. Teos ilmestyi kovakantisena kirjana, e-kirjana sekä Olavi Uusivirran lukemana äänikirjana.
Teoksen nimettömät runot ovat kuin katkelmia pidemmän ajatusketjun keskeltä. Usein vain kahden tai kolmen rivin mittaiset mietelmät seuraavat toisiaan rauhallisesti, välillä toisiinsa liittyen ‒ välillä aihetta vaihtaen tai takaisin palaten.
Runot ovat mietteliään ja maailmasta kiinnostuneen tarkkailijan ajatuksia, jotka eivät seuraa toisiaan loogisesti. Teos ei kuitenkaan ole sekava tai levoton kokonaisuus.
Keskeisenä aiheena on kaipuu ymmärrykseen: halu päästä toisen pään sisään, toiseen näkökulmaan, ja saada siten parempaa ymmärrystä omastaan. Alituinen kokemus erillisyydestä kaipaa liennytystä ja kaipuu purkautumista.
Katse rakentaa maiseman
Runot sijoittuvat samaistuttaviin tiloihin ja maisemiin. Mukana on maaseutua mökkeineen ja kaupunkia kahviloineen. Kaiken silmälle näkyvän lisäksi maisemissa elää myös elettyjen elämien ja historian muovaamia näkymättömiä kerroksia. Niiden myötä emme kävele samaa katua, vaikka molemmat sillä olemmekin.
Tutut maisemat muuttuvat uudenlaisiksi runoilijan huomauttaessa, ”ettei merkitys ole kokemuksen vaan kokijan päänvaiva”. Asiat vain ovat, mutta ihminen etsii niille merkitystä ja eksyy tulkintoihinsa. Maisema on maisema, koska ihminen katsoo sitä, määrittää sen itsensä kautta ja käyttää sitä ajatustensa ja persoonansa peilinä.
Mitä kasvoille tapahtuu ilmeiden välissä?
Haapalan runot luotaavat hiljaisuuden ja pysähtyneisyyden jännitteitä ja etsivät uutta näkökulmaa kaikkeen tuttuun. Mielikuvitus rikkoo järjestyksen ja vieraannuttaa tutustakin ympäristöstä.
Esineissä asuu rauhaton, toteutumaton potentiaali, jonka myötä pysähtyneisyyskin muuttuu liikkeeksi. Kaikki on valmiina menemään pois paikoiltaan, esineet toteuttamaan omaa näkymätöntä tahtoaan.
Pyrkimys tasapainoon ei näyttäydykään toivottavana, vaikka yksi runoista toteaakin sen olevan luonnollista kaipuuta hengellisyyteen. Runojen katse kohdistuu usein sinne mitä ei voi nähdä tai tietää.
Luonto sääilmiöineen on runoissa läsnä. Kulkiessa maisema pysähtyy. Paikallaan pysyessä maailma elää, hengittää ja kokee: ”Jos käännät sille selän, horisontti alkaa vaeltaa, rannat vetäytyvät valkeuteen”.
Aktiivista vuorovaikuttamista useammin eri paikoissa vain ollaan, tarkkaillaan ja katsellaan. Runot välttelevät asioiden selittämistä puhki, joten myös lukijan omille kokemuksille ja tulkinnoille jää tilaa.
Absurdismin vivahteita
Lyhyempiä mietelmiä rytmittää jokunen novellikatkelman kaltainen teksti. Näen niissä piirteitä sekä Franz Kafkan neuroottisesta tavasta selittää auki tilanteiden jännitteitä sekä Daniil Harmsin absurdien pientarinoiden yllättävyydestä. Ne ovat leikkisiä ja tutkailevia. Mukana ei ole kummankaan kirjailijan tarinoiden rujoimpia teemoja.
Lyhyttarinat rikkovat teosta keveydellään ollen enemmän kallellaan kielellä ja ajattelulla leikittelyyn kuin vakavampaan pohdintaan. Rikkoutumisella on myös positiivinen puolensa: se estää kokonaisuutta muuttumasta yksitoikkoiseksi, liian helposti ja vähällä tarkkaavaisuudella luettavaksi.
Rikasta ja empimätöntä ilmaisua
Runojen kielellinen ilmaisu on sekä rentoa että hyvin hiottua ja tiivistettyä. Lauseet eivät emmi.
Poissaoloharjoituksia on enemmänkin kokonaisteos kuin kokoelma erillisiä runoja, vaikka jotkin niistä nousevatkin kohokohtina muiden yli. Joidenkin runojen rooli on tukea muita ja luoda siirtymä ajatuksesta tai teemasta toiseen.
Runojen avoin ja tutkaileva ote tulee esille sekä hyvässä että pahassa. Mukana on joitain hieman vaimeita tai latteita ajatelmia. Teoksen loppupuolella jotkut runot kipuilevat näiden asioiden kanssa:
Ajoittain mitä värikylläisin näköala saattaa vetää puoleensa kohtuuttoman haaleita huomoita
Kyseessä ei kuitenkaan ole meta-runoteos vaan runot runojen tekemisestä ja ajattelun ajattelemisesta ovat vain pieni sivujuonne.
Hienoisten notkahdusten vastapainona teos sisältää runsaasti kiintoisia mietelmiä, rikkaita ja yllättäviä kuvaelmia ja persoonallisuutta.
Teoksen kiireetön tunnelma on miellyttävä. Se ei ole niinkään vakava kuin mietteliäs, ja välillä tuo pohtivuus ilmenee absurdismin puolelle menevinä kuvitelmina. Toivon mukaan runoilija säilyttää rohkeutensa kuvitella myös jatkossa.
LISÄÄ JUTTUJA:
