Johannes Ekholm: Päähenkilö
Mikä avuksi betamiehelle?
Johannes Ekholmin romaanissa Päähenkilö kourallinen ihmisiä kokoontuu Helsingin Kalasataman tornitaloon nauhoittamaan keskusteluohjelman jaksoa. Joukkoon kuuluu ohjelman tuottaja Hanna, Lenita, Luka, ohjelman kutsuvieraat sekä talossa väliaikaisesti asuva Kai, jonka ghostaamaksi Lenita on tullut hiljattain.
Kirjailijan tuska
Hanna kärvistelee pätkätöissä ja yrittää päästä ensimmäisen oman elokuvansa teossa alkuun päihteiden avulla. Luka on muusikko, jonka suhde kumppaniinsa Sandraan on ajamassa karille. Lenita on pettynyt miessuhteissaan, mutta nyt on alkamassa uusi vaihe elämässä. Lenita on perustanut pöhinäveikon kanssa konsulttiyrityksen, joka tarjoaa miehille apua ihmissuhteiden hoidossa.
Ekholm viittaa kirjassaan J.G. Ballardin teokseen Tornitalo. Ballardin kirjassa hyväosaiset asuvat pilvenpiirtäjässä, josta ei tarvitse poistua muiden ihmisten sekaan. Teos vihjaa, että eristystä tarjoava arkkitehtuuri vetää puoleensa ihmisiä, joissa on psykopaattisia piirteitä. Kirjassa seurataan sivilisaation nopeaa paikallista luhistumista.
Ekholmin teoksessa tornitalon rooli tapahtumapaikkana ei ole yhtä selkeä tai sillä voi olla monia merkityksiä. Hanna viittaa torniin fallisena pylväänä. Miehisen itsevarmuuden symbolina tornitalo on ironinen tausta Lukan kompuroinnille.
Kun sähköt katkeavat Kalasatamassa, romaanin hahmot jäävät jumiin studioon ja Lenita aloittaa muiden terapoinnin. Luka ja Lenita ovat teemallisesti kirjan päähenkilöitä. Kirjan yhtenä pääteemana on elämän yleisavaimena toimiva terapiapuhe, joka tarjoaa näennäisiä ratkaisuja ihmisten välisiin konflikteihin ja aiheuttaa näköalattomuutta, mitä tulee oman tilanteen tajuamiseen.
Hannan kipuilut viihdeteollisuuden pätkätyöläisenä ja monologit, jotka vilisevät ylätason käsitteitä kuten dysregulaatio ja rakkauden instituutio, ovat epäkiinnostavia. Hahmo on peräisin jostakin, joka on varmasti Ekholmille perin juurin tuttua. Kain huumetrippailu on viihdyttävää luettavaa, mutta teemallisesti hahmo ei tunnu relevantilta. Kirjailijan tuska, check. Seuraava!
Miehuuden kriisi
Mistä Päähenkilö kertoo? Terapiapuheesta, Helsingistä ja huumeista. Sekä miehuuden kriisistä. Ekholm itse käyttää termiä ”miesmasennus”. Heteroseksuaalinen valkoinen mies on ollut pitkään maailmanhistorian päähenkilö, joka on hallinnut naisten, lasten ja eriväristen elämää. Alisteisessa asemassa olleet ovat hankkineet valtaa, miesten asema on muuttunut, ja he ovat reagoineet muutokseen eri tavoin.
Kirjaa lukiessa tulee mieleen tapoja, joilla miehet yrittävät kapinoida kohtaloa vastaan: steroidit ja painot, sisäelimien syöminen raakana, aasialaisten naisten fetisointi, äärioikeistolaisuus. Ekholmin kirjassa Luka pyristelee joten kuten eteenpäin.
Kun naiset tulevat nykyisin erinomaisesti toimeen omillaan, parisuhde miehen kanssa houkuttelee yhä vähemmän. Ja olemassa olevasta suhteesta on myös helppo nostaa kytkintä. Perinteisesti miehen on kuulunut olla perheenpää ja dominoivassa asemassa.
New York Magazinen artikkelissa Alpha Women, Beta Men vuodelta 2003 uranaiset kertovat, että on vaikea taipua antamaan suuseksiä miehelle, kun tienaa perheelle elannon. Ekholmin kirjassa Sandra toteaa, että on helvetin epäseksikästä, kun mies ei ole suhteessa se vahvempi osapuoli.
Luka elää betamiehen elämää. Kirjan yksi parhaimmista kohdista on se, jossa Luka ja Sandra puhuvat pitkän puhelun. Sen aikana aukeaa suhteen dynamiikka.
Lukan ja Sandran riita tuo näkyviin sen, miten taloudellisesti ja emotionaalisesti itsenäisen naisen muskelit tekevät selvää miehestä. Luka tarrautuu, matelee ja arkailee. Kuinka lapsellista ja sokeaa on sössöttää rakkaudesta alfanaiselle, jolla on silmä siinä, mitä jää viivan alle!
Luka ei tiedä, pitäisikö hänen olla enemmän pahaa poikaa vai alistua, kun on jäänyt kiinni valheesta. Ajattelen Archie Cruzia, joka porskuttaa eteenpäin renttuna huolettoman oloisesti. Siihen Lukasta ei ole. Tornitalossa jumittamisen aikana paljastuu, että Luka on sarjatakertuja ilman vanhan hyvän ajan rokkareiden pollevaa itsevarmuutta naisten kanssa.
Kulttuurisen ilmatilan haltuunsa kaapanneet alfaurokset kuten Andrew Tate nimittelevät betamiehiksi niitä, jotka äänestävät vasemmistoa ja syövät vegaaniruokaa. Ekholm ei osallistu teoksellaan kulttuurisotaan vaan kirjoittaa uskottavasti siitä, miten raha, kivikautinen seksivietti ja jossakin ilmassa riippuvat vaateet siitä, millainen nykyaikaisen miehen tulisi olla, tekevät tuhoa yhden miehen elämässä.
Terapiapuheella vältellään totuuksia
Lenitan hahmon avulla Ekholm kirjoittaa terapiapuheen evankelistoista. Lenita on koominen, koska hänen puheensa tuntuu olevan toisten auttamisen sijaan suunnattu ensisijaisesti hänelle itselleen. Terapoimalla toisia Lenita terapoi itseään. Hän pyrkii muuttamaan ihmisten väliset pulmalliset tilanteet sellaisiksi, että niissä voidaan kommunikoida turvallisesti ja pinnallisesti. Siihen tunteisiin keskittyvä terapiapuhe on omiaan.
Lenitasta piirtyy kuva naisena, jonka sisäinen rauha vaatii ulkomaailman ilmiöiden vaarattomaksi tekemistä. Kun Luka kriiseilee Sandran kanssa, Lenitan puhe puuteroi sukupuolten välisen raadollisen kamppailun peittoon. Pettäminen on energian vuotamista suhteen ulkopuolelle, parisuhteen taloudellisista realiteeteista ei puhuta. Terapiapuhe peittää alleen sen, että suhteissa käytetään raa’asti valtaa toisiin ihmisiin.
Terapiapuheen leviämisen vahingollisuudesta on kirjoitettu mediassa laajasti. Suurimpana ongelmana nähdään se, että terapiapuhe tarjoaa yksilötason ratkaisuja ongelmiin, jotka pitäisi ratkaista yhteiskunnallisella tasolla. Kun työtöntä masentaa, pitäisi tarjota työtä eikä terapiaa. Toisaalta terapiapuhe sopii yksilökeskeiselle ajalle.
Ekholmin kirjassa terapiapuheella vältellään karujen totuuksien julki lausumista ja tehdään melko kiltisti pilaa itsetuntemuksen suohon uponneista. Mieleen tulee Joanna Lumleyn hapan kommentti siitä, mikä on omien tunteiden pohtimisen arvo: Ihmisen mieli on yhtä syvä kuin kuralammikko.
Kun Lukan suhmuroinnit paljastuvat, Sandra on valmis viemään vaatimuslistansa ja resurssinsa muualle. Se on ajan henki. Teen ajatuskokeen ja yritän kuvitella tilanteessa Sandran suuhun kysymyksen Etkö sä rakasta mua enää? Se on absurdi. Lenitasta on tärkeämpää puhua tilanteessa miesten integriteetistä ja terveestä maskuliinienergiasta.
Hanna miettii kirjan loppupuolella, että kenties niistä asioista, joilla todella on merkitystä, ei kuulu puhua. Tuo miete tuntuu surkuhupaisasti viittaavan siihen, että romaanin päähenkilöt jatkavat todellisten ongelmiensa välttelyä.
Modernin miehen vaihtoehdot
Ekholm ei tarjoa ratkaisua siihen, miten itsenäisten naisten sekä miesten, jotka tuntevat joutuneensa oman elämänsä sivuhenkilöiksi, suhteet pitäisi ratkaista. Teos on kiinnostavin silloin, kun se kuvaa pöhöttynyttä terapiapuhetta ja hukassa olevan modernin miehen rimpuilua.
Ensimmäisellä lukukerralla päähenkilöt tuntuvat ohuilta, mutta toisella lukukerralla luuseri-Luka nousee esiin samaistuttavana hahmona. Tyypissä on viattomuutta ja luonteen heikkoutta tavalla, joka tekee hahmon zeitgeistia heijastelevasta kriiseilystä kiinnostavaa.
Harva asia kastroi niin tehokkaasti kuin riippuvuus toisen rahoista, vaikka se, joka on vastuussa elatuksesta, ei hieroisikaan tätä naamaan. Luka mainitsee, että pariskunnan kotona joutuu kulkemaan varovasti kuin munankuorilla. Vertauskuvaan tiivistyy betamiehen ahdinko. Siihen pystyy samaistumaan naisenakin, joka on ollut riippuvainen toisesta aikuisesta taloudellisesti.
Kirja jättää lukijan pohtimaan sitä, löytyykö avain miehuuden kriisiin kynnysmatoksi tekeytymisen ja alfauros-larppauksen väliltä. Todennäköisesti jostain aivan muualta.
LISÄÄ JUTTUJA:
