Jenni Linturin romaanissa Äärimmäisellä laidalla 11-vuotias Mirkku muuttaa vanhempiensa ja siskonsa kanssa lähiöön jonnekin pääkaupunkiseudun laidalle. Hän ystävystyy pihapiirin muiden lasten kanssa, ja Pauliinasta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä.
Niin Mirkku ainakin päättää, vaikka hän ei taida olla Pauliinan paras ystävä. Kuvioissa mukana on myös Jani, josta molemmat ovat hieman kiinnostuneita.
Kirjassa seurataan lähiölasten elämää 1970-luvulla, jolloin hyvinvointivaltiota rakennettiin elementtitalo kerrallaan. Äärimmäisellä laidalla on kuvaus nuorten elämästä, todellisuudesta, kuvitelmista, valheista ja ystävyydestä.
Linturi kuvaa taidokkaasti aikaa ja kahden nuoren ystävyyttä. Tapahtumia tuodaan esille kertoja Mirkun näkökulmasta. Vanhempien puheissa tulee ilmi myös ajan yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Tarina on hieman lapsellinen, ja nuoreen kertojapäähenkilöön on vaikea samaistua. Vaikka ajankuvaus on mielenkiintoinen, siitä olisi saanut kenties enemmän irti, jos kertoja olisi ollut hieman vanhempi.
Jäin pohtimaan, kenelle kirja on suunnattu. Aikuiseen makuun se on turhan teinimäinen, mutta toisaalta on vaikea kuvitella nuorten kiinnostuvan tällaisesta ajankuvasta.
Linturin tyyli kirjoittaa on mielenkiintoinen. Virkkeet ovat lyhyitä, usein vain yhden sanan mittaisia lauseita. Sanat pisteiden välissä ovat osa isompaa kokonaisuutta. Tyyli nostaa vahvasti esille sanojen merkityksen ja alleviivaa niiden tärkeyttä.
Kirjoitustyyli on sen verran mielenkiintoinen, että tarinaa jää lukemaan, vaikka se ei tempaise mukaansa. Oikeastaan takakannen teksti lupailee aivan toisenlaista tarinaa. Koko kirjan ajan oikeastaan odotin, että tästä kasvaisi jotain suurempaa.
Taidokas kieli ja ajankuvaus eivät valitettavasti pelasta, kun tarina ei anna tarpeeksi tarttumapintaa.