Ilopangon vankilan naiset
Naisen elämä El Salvadorissa on täynnä epäoikeudenmukaisuuksia
Abortin tai keskenmenon vuoksi voi joutua vankilaan jopa vuosikymmeniksi. Pomo, ystävä tai poliisi voi lavastaa syylliseksi petoksiin tai jopa massamurhaan. El Salvadorissa vankilaan voi joutua kuka vain, milloin vain. Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen tietokirja Ilopangon vankilan naiset kertoo yhdestä maailman pahamaineisimmasta naisvankilasta. Ennen kaikkea teos pureutuu koskettavasti naisten kohtaloihin ja naisten huonoon asemaan Väli-Amerikassa.
Ilopangon vankilan naiset koostuu pääosin vankilassa olleiden tai siellä olevien naisten haastatteluista, mutta lisäksi teoksessa perehdytään yhteiskunnan oloihin ja niihin ilmiöihin, jotka selittävät maan täpötäydet vankilat. Myös vankilasta vapautuneiden elämää kuvataan varsin kiinnostavasti. Haastatellut naiset tulevat lähelle lukijaa, ja jälkikäteen jääkin miettimään, mitä naisille mahtaa kuulua tällä hetkellä.
Lukijana voi vain nostaa hattua Salmen ja Koutaniemen sitkeydelle ja rohkeudelle. He asettavat omankin henkensä alttiiksi muun muassa matkatessaan tapaamaan haastateltavia näiden koteihin pahamaineisille jengialueille. Periksiantamattomuutta tarvitaan myös El Salvadorin byrokratian selättämisessä: lupa vankilassa vierailuun oli kovan työn tulos. Kirjan teko olisi ollut varmasti mahdotonta ilman kokemusta ja kielitaitoa. Espanjaan ja Latinalaiseen Amerikkaan perehtynyt toimittaja ja tietokirjailija Maija Salmi on tunnettu Paholaisen juna -tietokirjastaan (2015), joka kertoo Etelä-Meksikosta Yhdysvaltoihin kulkevan junan kyydissä matkaavista laittomista siirtolaisista ja matkaan liittyvästä jatkuvasta hengenvaarasta. Itsensä likoon laittaminen Ilopangon vankilan naiset -kirjan teossa ei siis ollut Salmelle eikä valokuvaajana ansioituneelle Koutaniemellekään uutta, sillä molemmat ovat työskennelleet vaarallisissa oloissa maailman eri kolkissa.
Ilopangon vankilan naiset on rakenteeltaan selkeä, ja reportaasimainen tyyli tuo ilmi myös Salmen omat kokemukset ja tunteet, mikä ehdottomasti syventää lukukokemusta. Ensimmäisessä osassa Salmi haastattelee entisiä vankeja ja kertoo, miksi nämä joutuivat vankilaan ja mitä he ovat tehneet vapauduttuaan. Monet haastatelluista ovat kertomansa mukaan syyttömiä. Syylliseksi lavastaminen, poliisin korruptoituneisuus ja mitättömät rikostutkinnat ovat yleisiä, joten El Salvadorin oikeusjärjestelmästä saa varsin mädäntyneen kuvan. Tärkeintä tuntuu olevan vain se, että ihmisiä saadaan tuomittua tietty määrä, ja köyhien on mahdotonta lahjoa poliiseja ja tuomareita, kuten rikkaat tekevät.
Haastateltujen joukossa on myös syyllisiksi tunnustautuvia, mutta heistäkin valtaosa on tehnyt rikoksia olosuhteiden pakosta. Surullista on sekin, että elämä vankilan jälkeen on edelleen taistelua, sillä työstä on pulaa ja palkat ovat niin huonoja, etteivät ne riitä elämiseen. Väkivallan pelko ja jengien valta määrittävät ihmisten elämää, eikä tulevaisuus näyttäydy kovin toiveikkaana. El Salvador on läpeensä patriarkaalinen yhteiskunta, jossa naisten oikeuksia poljetaan surutta. Silti naiset jaksavat taistella päivästä toiseen.
Silti vankilassa on jotain hyvääkin: siellä naiset voivat suorittaa opintoja ja tehdä töitä, mikä on harvalle mahdollista normaalielämässä.
Teoksen toinen, pitempi osa koostuu vankilassa tehdyistä haastatteluista. Salmi ja Koutaniemi pääsevät näkemään omin silmin Ilopangon vankilan oloja, vaikka pahimpia osastoja ei heille tietenkään esitellä. Olot vankilassa ovat epäinhimilliset. Jo takakannen teksti, ”Erityinen helvetti naisille”, kylmää selkäpiitä. Sellit ja ulkona oleva ”ulkoilutushäkki” ovat täyteen ahdettuja, ruoka on pilaantunutta ja tarpeet voi joutua tekemään toisten nähden. Alituinen kuumuus, lika ja sairaudet piinaavat vankeja. Tuomiot ovat pitkiä, sillä Suomen mittakaavassa pienistä rikoksista saa 10–20 vuotta. Silti vankilassa on jotain hyvääkin: siellä naiset voivat suorittaa opintoja ja tehdä töitä, mikä on harvalle mahdollista normaalielämässä.
Koutaniemen upeat, mustavalkoiset kuvat havainnollistavat vankilan arkea, mutta ennen kaikkea ne vievät lukijan yksityisiin tunnelmiin ja tunteisiin. Haastatelluista otetut henkilökuvat kuvastavat tarkkanäköisesti naisten tunteita ja elettyä elämää. Yksi riipaisevimmista ja kauneimmista vankilassa otetuista kuvista on aukeaman kokoinen kuva äidistä ja lapsesta nukkumassa vierekkäin sellin sängyllä. Vankilassa syntyneet lapset saavat jäädä äitinsä luokse viisivuotiaaksi asti, minkä jälkeen lapsi joutuu lastenkotiin tai sukulaisten luo – mikä ei ole aina pelkästään hyvä asia.
Suurimman palan kurkkuun tuo läpi teoksen toistuva teema: naiset joutuvat istumaan pitkiä tuomioita usein syyttöminä tai jengin painostuksesta tehtyjen tekojen seurauksena. Vankilassa viruessaan heillä on järjetön huoli lapsistaan, joita saavat nähdä vain harvoin, jos lainkaan. Moni tytär, äiti ja isoäiti myös uhrautuu lastensa, puolisonsa tai jengin puolesta valehtelemalla syyllisyytensä, jottei läheisten tarvitse istua tuomioita teoistaan.
Kirjan ulkoasussa on sekä kehuttavaa että moitittavaa. Kannet ovat viimeisen päälle tyylikkäät ja teoksen mustavalkoiset kuvat sopivat teemaan mainiosti. Silti mukaan kaipaisi edes muutamaa värikuvaa. Harmillisinta on kuitenkin se, että kuvateksteistä on vaikea saada selvää todella pienen fonttikoon ja siniharmaan sävyn vuoksi. Myös leipätekstin fonttikoko on yllättävän pieni. Nämä pienet puutteet eivät kuitenkaan himmennä teoksen arvoa. Näiden naisten tarinat ansaitsevat tulla kerrotuiksi.
LISÄÄ JUTTUJA:
