Hanna Arvela: Safe space

Hanna Arvela on helsinkiläinen mediataiteilija ja kirjailija, ja Tammen julkaisema Safe space on hänen kolmas romaaninsa. Kirjassa kerrotaan tarina varakkaan Sattenreichin säätiön ylläpitämän, jossakin Afrikan maassa sijaitsevan taiteilijaresidenssin tapahtumista.

Päähenkilöihin lukeutuvat taidemaalari, säveltäjä, biotaiteilija, teatterinjohtaja, kirjailija ja säätiön mesenaatti, kaikki omaan tärkeilyynsä pakahtuvia kulttuurieliitin kultapossuja. Romaanin edetessä Arvela pureutuu epämiellyttävien hahmojensa edesottamuksiin ja ajatteluun. Taidemaailman vallankäyttöä ja etuoikeuksien luonnetta avataan satiirisella otteella päähahmojen karikatyyrimäisiä piirteitä paisutellen.

Taidemaailman vallankäytön satiiri

Taidekentän toimijoiden mädännäisyys kaivetaan esille: sekä taiteen tekemistä tukevat instanssit että taiteilijoiden eturiviin kuuluvat kulttuurieliitin jäsenet kuvataan kyynisinä oman edun tavoittelijoina, jotka eivät kauniista puheista huolimatta emmi turvautua aggressiiviseen verosuunnitteluun, toisten ihmisten manipulointiin oman hyvinvointinsa pönkittämisessä ja alisteisessa asemassa itseensä nähden olevien henkilöiden hyväksikäyttöön.

Juhlittu mutta luomisvoimansa hukannut entinen säveltäjänero ahdistelee residenssin harjoittelijaa. Biotaiteilija keksii haluavansa äidiksi ja alkaa suunnitella lapsen hankkimista läheisestä orpokodista ikään kuin kyse olisi minkä tahansa hyödykkeen ostamisesta. Mesenaatti ja taiteilijat kehuskelevat sillä, miten he välttelevät verojen maksua ja pitävät itsestäänselvänä, että taidetta syntyy silloin, kun taiteilija on vapaa yhteiskunnallisista velvollisuuksista.

Jonkin verran teoksessa käsitellään myös sitä, miten taidekenttä hyötyy rodullistettujen tarjoamasta halvasta työvoimasta. Tämä viimeksi mainittu näkökulma on tuore, vaikkakin työmarkkinoiden muilta sektoreilta tuttu, ja olisi toivonut, että aihetta olisi käsitelty enemmän. Taiteen tekemisessä tapahtuvasta taloudellisesta hyväksikäytöstä on tottunut lukemaan aiemmin lähinnä silloin, kun länsimaiset taiteilijat ovat anastaneet ei-länsimaisista kulttuureista ja ei-länsimaisilta taiteilijoilta elementtejä taiteelliseen tuotantoonsa.

Karikatyyrimäiset hahmot ilman samaistumispintaa

Arvela tuntee aiheensa, kuten sopii odottaakin. Monet romaanissa käsitellyt asiat, kuten se, että suomalaista kulttuurikenttää ei olisi ilman palkattomia harjoittelijoita, tulevat lähelle. Arvelan romaanissa on kuitenkin useita piirteitä, jotka heikentävät lukunautintoa.

Satiirille ominaiset karikatyyrimäiset hahmot ovat toki yksiulotteisia, mutta se ei ole ennenkään ollut maailmankirjallisuudessa mikään ongelma. Esimerkiksi ukrainalaissyntyisen suuren satiirikon, Nikolai Gogolin, kirjoissa hahmot ovat yksiulotteisia, mutta Gogolin aistivoimainen uppoutuminen hahmojensa toimintaan ja miljöisiin tekee lukijalle kertalaakilla selväksi, että Gogol välittää syvästi siitä, mitä hän ivaa.

Klassikkoromaanissaan Kuolleet sielut Gogol kirjoittaa tsaarin Venäjän parempiosaisten ahneudesta ja Venäjän rappiosta, mutta kieli on aistillista ja ivan paikan ottaa usein maanläheinen huumori. Arvelan kohdalla ongelmaksi muodostuu se, että kaiken tykittelyn lomassa tulee ajatelleeksi, miksi kirja on kirjoitettu. Taidekentän toimijoiden korkealentoisten puheiden ja heidän toimintansa välisen ristiriidan liioittelu ei aivan tunnu riittävän romaanin aiheeksi.

Taiteilijahahmot ovat epämiellyttäviä, jopa vastenmielisiä, ja satiirisen ivan korvaa monesti puhdas moraalisaarna, joka tekee lukukokemuksesta tarpeettoman raskaan. Moraalisaarna äityy esimerkiksi biotaiteilijan arveluttavan adoptiohankkeen kohdalla opettavaiseksi sormen heristelyksi aivan kuin kirjailija ei luottaisi lukijan arviointikykyyn:

Biotaiteilija kieltäytyy ajattelemasta ihmiskaupan määritelmää, jonka tietää täyttyvän aina, kun henkilö saatetaan alisteiseen asemaan toisen ihmisen hyödyn tavoittelemiseksi.

Arvela käyttää romaanissaan Gogolillekin ominaista kaikkitietävää kertojaa, joka voi sivallella luomiaan pahvihahmoja kyllästymiseen saakka. Sen käytössä olisi toivonut harkintaa. Kaikkea ei tarvitse alleviivata ja kirjoittaa auki.

Puistattava hahmokavalkadi

Nykyajan kaunokirjallisuuden ystävää ja muiden kulttuurimuotojen seuraajaa ei estä nauttimasta lukemastaan ja näkemästään se, että kirjassa, tv-sarjassa tai elokuvassa ei ole yhtäkään sympaattista hahmoa. Ranskalaisen kirjallisuuden merkkihenkilö Michel Houellebecq miehittää romaaninsa omakuvillaan, jotka elostelevat ja suhtautuvat naisiin pelkkinä seksiobjekteina. Siitä huolimatta Houellebecqin sikailut jaksavat kiinnostaa, sillä päähahmo on tietoinen omasta surkeudestaan.

Tv-sarjoissa kuten White Lotus ja Girls katsojat ovat tottuneet hahmoihin, jotka ovat etuoikeutettuja ja ärsyttäviä tyyppejä. White Lotus -sarjassa seurataan hyväosaisten ja sietämättömien luksuslomailijoiden törmäilyä toisiinsa ja paikalliskulttuureihin. Tv-sarjan tekee katsomisen arvoiseksi viipyilevä kerronta ja tunne siitä, että parempiosaiset ovat yhtä pihalla ja hukassa kuin kaikki muutkin.

Arvelan puistattava hahmokavalkadi on kuitenkin ongelma, koska samaistumispintaa ei tunnu löytyvän. Kirja on vaarassa jäädä kulttuurieliitin sisäiseksi vitsiksi. Voisi kuvitella, että koska Arvela on itse sekä mediataiteilija että kirjailija, teos tarjoaisi jonkinlaisia vastauksia siihen, miksi taide on kaikesta huolimatta tekemisen ja kokemisen arvoista.

Eliitin piireissä tapahtuvan suhmuroinnin ja taiteen merkityskadon kääntöpuolena on esimerkiksi se, että olen työttömänä ollessani hankkinut itselleni parilla kympillä paikallisen taiteilijan pienen maalauksen, joka tuottaa minulle valtavasti iloa. Arvelan kirjassa taiteen merkitys on kadota kokonaan.

Safe space on myös itseironinen teos

Pohjoismaisista satiirikoista voi Arvelan yhteydessä mainita esimerkiksi norjalaisen Torgrim Eggenin, jonka romaani Sisustaja liikkuu muotoilun ja arkkitehtuurin maailmassa ja jonka päähenkilö on sisustusmuotoilija, hirveä snobi, joka on tehnyt keskinkertaisesta maustaan koko identiteettinsä perustan.

Kaupunkilaisille esteetikoille irvaileva Eggenin teos muuttuu kiinnostavaksi vasta siinä vaiheessa, kun päähenkilö lipsuu puhdasoppisuudestaan ihastuttuaan totaalisen mauttomaan yläkerran naapuriinsa, jota tämä avoliitossa elävä täydellisyyden palvoja alkaa kuumeisesti jahdata.

Hyvät satiirikot osaavat kirjoittaa epäsympaattisista hahmoistaan samaistuttavia, kun näiden paheellisuus ottaa maanläheisen muodon. Se kohottaa satiirin tasolle, jossa ivailua ei voi typistää kateudesta kumpuavaksi. Arvelan teoksessa sen sijaan kulttuurieliitin veropakolaisuudelle tulee vain kohottaneeksi olkiaan, koska se on niin kaukana omasta kokemuspiiristä.

Romaaniin olisi toivonut jonkinlaista käännettä, joka ikään kuin palauttaa henkilöhahmot maan pinnalle niin kuin esimerkiksi Sisustajassa, jossa äkkiä syttyvä himo tekee ivailun kohteesta inhimillisen.

Kun lähtee satirisoimaan etuoikeutettujen elämää, vaarana on se, että hahmoista tulee eräänlaisia yli-ihmisiä kaikesta irvailusta huolimatta. Arvelan romaanissa kulttuurieliitti porskuttaa hybriksessään viimeiselle sivulle saakka, mutta se ei vieroita lukijaa tarinasta, vaan se, että kierojen henkilöhahmojen sanat ja kyseenalaisinkaan toiminta eivät hetkauta. Hienojen ihmisten kotkotuksia. Jonkinlaista yritystä gogolilaiseen rahvaanomaisuuteen ilmenee sentään silloin, kun säveltäjänerolla jää juopporemmi päälle.

Arvelan romaanin joitakin kohtia voi kyllä pitää itseironisina sivalluksina. Toki residenssin asujaimistosta juuri kirjailija on se, jota kaikki muut tuntuvat väheksyvän, mutta terävin piikki tulee residenssin harjoittelijan suusta tämän keskustellessa taidemaalarin kanssa tekijyyden korostumisesta ajankohtaisessa taidepuheessa ja siitä, kuinka arvotonta on se, että taiteilijat selittävät omia teoksiaan.

Harjoittelija tokaisee, että teokset puhuvat kyllä puolestaan. Siinä kohtaa tulee ajatelleeksi, että Arvela on ajatellut myös itseään ja ottanut sen riskin, että Safe space ei saa vakuutettua lukijoita siitä, miksi se on olemassa. Jos näin on, se on Arvelan teoksen terävin huomio.

Safe space

Hanna Arvela

Tammi

LISÄÄ JUTTUJA: