Haastattelu: Jere Vartiainen OSA 2

Haastattelun ensimmäisessä osassa Jere Vartiainen pohti runoilijan taivaltaan sekä kirjoittamiseen innoittavia tekijöitä. Haastattelun toisessa osassa Vartiainen avaa astetta syvemmin, mitä runojen kirjoittaminen hänelle merkitsee.

Tutkailua ja tuskailua

Vartiainen kertoo runojensa linkittyvän hänen kiinnostukseensa ihmisiin, ihmisten tunne-elämään, kehitykseen, ristiriitoihin sekä ihmisiä määrittäviin ja ohjaaviin kipukohtiin. Ne tulevat lähelle hänen toista ammattiaan, psykologia. Kolmena päivänä viikossa, psykologipäivinä, herätyskello soi klo 5.50, jotta ”sanat saavat ainakin mahdollisuuden tulla oleviksi”.

‒ Aika tyypillinen ei-psykologi-päivä on, että alan kirjoittaa aamulla kahvia juodessa, teen sitä pari, kolme tuntia, lueskelen samalla, käyn salilla, syön lounaan, ulkoilutan kissan, luen, juon kahvia, kirjoitan. Sitten käyn kävelyllä ja kaupassa, syön, leikin kissan kanssa, kirjoitan jälleen ja koetan myös levähtää hetken ennen kuin alan nukkua.

Välillä kirjoittaminen voi tarkoittaa paljon myös pelkkää tuijottelua, ihmettelyä tai epämääräistä epätoivoa ja kirkunaa. Ehkä myös lukemista, kun oma teksti ei löydy. Vartiaisen mukaan lukeminen on aivan yhtä olennaista kehitykselle kuin kirjoittaminen.

Kenties minun pitäisi lisätä makoilua siellä divaanilla, mutta olen tällainen työmyyräsuorittaja.”

– Ei minun tapani ole todellakaan ainoa oikea – se voi olla jopa väärin mahdollinen – mutta näillä menen ainakin tässä hetkessä.

Vartiainen kertoo välillä koettavansa kirjoittaa jostain, mistä ei oikeastaan halua kirjoittaa. Sen jälkeen alitajunta ohjaa kynän vähitellen jonkin olennaisen äärelle. Reitit kiinnostavaan tekstiin ovat monet: hän tutkailee, kokeilee ja ihmettelee ‒ sekä tuskailee.

‒ Työn alla olevasta kässäristä luulin, että minulla oli jo runko sille syksyllä 2018. No, ei ollut. Laitoin vuodenvaihteessa tekstit talteen ja aloin vapaalla kädellä kirjoittaa, mitä vain ulos tulee.

Käytännössä tämä on tarkoittanut täydellistä ja jatkuvaa uudelleenrakentelua niin yksittäisissä runoissa kuin luvuissa ja kokonaisuudessa. Jopa siinä määrin, että Vartiainen miettii, oliko vapaan kirjoittamisen jaksossa järkeä.

‒ Loin syntyneistä teksteistä rungontapaisen, jota aloin sitten työstää vesurin, moukarin, kynsiviilan ja kynän kanssa.

Höpsöä haaveilua?

Vartiainen on ollut aina jollain tapaa kiinnostunut kielestä. Hän suositteleekin kirjoittamista kaikille, koska siitä saa monenlaista hyötyä. Hän ei kuitenkaan tiedä, voiko kuka vain olla kirjailija tai runoilija. Kirjailijuus tai runoilijuus vaativat hirvittäviä työmääriä, eivätkä asiat siltikään mene välttämättä siten, kuten on unelmoinut.

Höpsön haaveitahan kirjalliset pyrkimykset usein ovat. Mutta uskon, että niitäkin tarvitaan.”

Vartiaisen mukaan ihmiseltä vaaditaan tiettyjä piirteitä, jotta hän jaksaa istua tuntitolkulla sanojen äärellä. Vähäinen tarve sosiaalisuuteen voi auttaa kirjailijan työssä. Toisaalta runoilija pohtii, elääkö sitten tarpeeksi, jotta on mistä kirjoittaa.

‒ Elantonsa kirjoittamalla, aivan sataprosenttisesti saa loppujen lopuksi vain kourallinen ihmisiä. Jos olisi jokin kaava, miten tulla kirjailijaksi tai runoilijaksi, niin sehän helpottaisi kyllä minuakin. Useimmat taitavat kuitenkin vain ajautua tekemään elämässään juttuja, joihin sitten yhtäkkiä laittavatkin kaiken energiansa ja hyvyytensä.

Vartiainen muistuttaa, että runoteoksen työstäminen on monipolvista: välillä hän muokkaa kokonaisuutta, välillä antaa vain kynän vaeltaa. Silloin teemat löytyvät siinä vaiheessa, kun alkaa tarkastella, mitä onkaan tullut tehtyä.

‒ Tunnepainotteisen kirjoittamisen sysäämänä kynä tietysti herkästi hakeutuu henkilökohtaisille alueille ja aiheisiin, jotka kiinnostavat tai vaikkapa pelottavat minua. Fakta ja fiktio varmaan nivoutuvat runoissa monella tapaa yhteen.

Uusia ulottuvuuksia

Minuus | Miinuksessa Vartiainen tutkaili miesroolien ahtautta sekä yhteiskunnallisesta että yksilön näkökulmasta. Kirjoittamisessaan hän pyrkii kiinnittämään huomiota siihen, miten läheisyys ja etäisyys, tunne ja kaukaa tutkailu vaihtelevat, ja millaisia efektejä niillä luodaan lukukokemukseen.

‒ Ajattelen, että teoksen kiinnostavuus voi lisääntyä, kun ääni, tekstin muoto tai kieli vaihtelevat jossain määrin. Tämä on tietysti haastavaa, koska tarkoitus on pitää kokoelma kokonaisuutena eikä vain kasana runoja.

Vartiainen uskoo havaitsevansa aiempaa paremmin, missä kohti kokonaisuutta on hyvä hengähtää tai missä lisätä intensiteettiä. Hän tunnistaa helpommin, mikä on kirjan rytmi, milloin antaa tunteen räjähdellä ja milloin taas tarkastella asiaa matkan päästä tai vaikka pienen kielipelin kautta.

‒ Totta puhuen kokoelmassa tasapainoteltavien voimien pohtiminen alkaa hyvin nopeasti aiheuttaa päänsärkyä, epätoivoa ja jopa pakokauhua.

Ehkä en tiedäkään yhtään, mistä puhun!”

Onneksi runoilijan on mahdollista saada avukseen vertaistukea. Täysin yksin kirjoittaminen ja editoiminen ilman palautetta olisi Vartiaisen mielestä kovin rajoittavaa, sillä monille lapsuksilleen ja maneereilleen voi olla hyvin sokea, vaikka olisi kovinkin kokenut kirjoittaja.

‒ Monia hyviä runoteoksia kirjoitetaan useita vuosia. Siinä on paljon aikaa tasapainoilla veitsen terällä, olla epätoivoinen ja kauhuissaan. Tai siis anteeksi, tarkoitin tietysti, että on paljon aikaa nauttia kirjoittamisesta.

Vartiainen kertoo, että myös neljännen runokokoelman aiheet ovat ihmissuhteissa ja tunne-elämässä, kenties jonkinlaisessa muutoksessa ja pyrkimyksessä lempeyteen. Teemat menevät osin limittäin edellisen teoksen kanssa, mutta ovat kuitenkin jotain uutta.

‒ Yksi osio käsittelee pitkälti miesnäkökulmaa seksuaaliseen traumatisoitumiseen, mistä ei välttämättä ole suomalaisessa kaunokirjallisuudessa aivan kamalasti kirjoitettu.

Vartiainen haluaisi kuvitella, että hänen näkökulmansa ja tapansa kirjoittaa on erilainen kuin monilla muilla runoilijoilla. Hän toivoo, että puhkikuluneet aiheet, kuten tunteet ja niiden kokemisen vaikeudet saavat uusia ulottuvuuksia.

Ihmistä ei ole ehkä ihan vielä kirjoitettu loppuun, vaikka ilmastonmuutos ja muut lähestyvät maailmanpalot saavat kyllä turhan usein ajattelemaan toisin.”

Esimerkiksi etäisyyden ja kokemuksellisuuden vaihtelu saa Vartiaisen mukaan aikaan sen, että runon keinot vaihtelevat ja kokoelma voi sisältää monia eri tekstimuotoja. Runoilija kertoo, että useissa runoteoksissa sitä tapahtuu vähemmän, jolloin kiinnostavuus ja kirjan rytmi syntyvät eri tavalla kuin hänen prosessissaan.

‒ Toisinaan kokonaisuus määrittelee sen, millainen teksti ”tähän väliin” tulee. Toisinaan se on kuin palapelin kokoamista valmiista osasista, joita sitten kuitenkin viilaa ja leikkaa ihan eri muotoihin.

Merkityksellisyyden tavoittelua

Vartiaisen mielestä runous voi tuoda monella tapaa uudenlaista ymmärrystä arkisiin aiheisiin ja toisaalta myös hyvin kipeisiin asioihin. Se voi tuoda niitä kokeville lohtua ja niitä kokemattomille lisää ymmärrystä ihmisyydestä.

‒ Tällaiset näkökulmat saattavat avartua vasta kirjoittamisen jälkeen. Syyt kirjoittamisen aloittamiseen voivat olla vallan toisia ja ehkä henkilökohtaisempia.

Kirjoittaminen on Vartiaiselle hengittämistä, ajattelua, tutkailua ja tuntemista. Hän ei osaisi kuvitella elämää ilman sitä. Hän haluaa kirjoittaa merkityksellisiä runoja ja teoksia, jotka kiinnostavat muitakin kuin häntä itseään.

‒ Kirjoittajana suunnitelmani ja tavoitteeni ovat kehittymiseen ja itsensä haastamiseen liittyviä. Kirjoittajan uralle ne ovat kai monenlaisia toiveita ammatillisesta menestyksestä.

Sanomisen pakko myös johtaa johonkin.”

Vartiainen toivoisi jaksoja, jolloin voisi keskittyä vain kirjoittamiseen apurahojen turvin, ja toisaalta jaksoja, jolloin voisi tehdä psykologin töitä osa-aikaisena. Hänen tavoitteensa on kirjoittaa loppuelämänsä ajan kirjoja, joita halutaan julkaista ja myös lukea.

‒ Mitään varmuuksia ei tässä pelissä kai ole, ei ainakaan minulla. Ensisijainen tavoite kirjalle on tulla ensin kirjoitetuksi ja sitten julkaistuksi. Sen jälkeen voi toivoa, että se löytää tiensä ja yhteyden johonkin.

‒ Tai ei, ihan ensisijainen tavoite on nauttia kirjoittamisesta. Kaiken puurtamisen ja verikyyneleiden keskellä muistutella itseään siitä, miksi alun perin alkoi kirjoittaa: koska se on helvetin siistiä. Vähän imelää, juu, mutta totta.

LISÄÄ JUTTUJA: