Haastattelu: Essi Kummu

Kirjailija Essi Kummu kirjoittaa uutta romaania. Hän haluaa saada hieman etäisyyttä hänet kidnapanneeseen käsikirjoitukseen, joten annetaan kirjailijan hetki huoahtaa ja jutustella kirjailijaelämästä sekä kirjoittamisesta.

Houkuttelevia aiheita

Kummu kertoo haluavansa pitää pienen tauon kirjoittamisesta, koska romaani ”syö hänet elävältä”. Hänelle romaanin kirjoittaminen on tällä hetkellä haastavaa.

‒ Joskus takerrun käsikirjoitukseen kuin läheisriippuvainen. Olen niin lähellä sitä, etten näe mitään. Minun on noustava ylös ja lähdettävä pois sen luota, mutta en pysty, kun olen niin rakastunut siihen. Ensimmäistä kertaa kirjoitan romaania niin, ettei minulla ole vaivoina toisia kirjoja tai pieniä lapsia.

‒ Kirjoitan kyllä elokuvaa, mutta sitä ei nyt lasketa. En ole ollut koskaan niin paljon romaanin kanssa kuin nyt, ja vaikeinta kirjoittamisessa on luopua siitä, että läähätän käsikirjoituksen naamalle. On vaikeaa antaa periksi, lähteä sen luota ja luottaa siihen, että kirjoitus kyllä kantaa, vaikka en istu sen luona. Useimmiten juuri kulkeminen ja hapen antaminen tarinalle ja kirjoittajalle tekevät niille erityisen hyvää.

Kummu kertoo, että romaani alkaa tekeytyä ja saada muotoa heti, kun hän tauon jälkeen lähestyy käsikirjoitustaan uudelleen.

Yleensä tuleva teos suostuu yhteistyöhön, mutta ei aina.”

‒ Eivät lapsetkaan aina suostu. Täytyy kunnioittaa kirjoittamisen salattuja puolia, jotka eivät antaudu näkyville. Teen omia juttujani ja yritän lähestyä kirjaa. Jos se suostuu, olen kauhean onnellinen ja jos ei, niin olen vähän onneton.

‒ Vaikka olen päätoiminen kirjailija, ajatus siitä, että alkaisin aamulla kirjoittaa romaania on minulle vieras. Se johtuu kunnioituksesta työtä kohtaan. Ei romaania voi lähestyä siten, että tulos tai ulos. Käsikirjoitus reagoi olosuhteisiin ja kuuntelee minua. Se voi avautua tai pysyä kiinni. Tärkeintä on osata myös itse kuunnella tekstiä ja uskaltaa pysyä kirjoittamisen reunamilla myös silloin, kun kirjoitus ei onnistu. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että jokin lyö luukun kiinni, eikä mikään toimi. Yleensä tämä tapahtuu, jos yritän liikaa ja pusken päälle kuin hirvi.

Kummun viimeisin romaani Loiste (Tammi 2020) julkaistiin toukokuussa. Palaute siitä on ollut ristiriitaista. Kirjailija sai huomata, että myös homoseksuaalien ja queer-väen kertomuksissa on yhä tabuja.

‒ Päähenkilöni on homoseksuaalisuudessaan vastaherännyt ja sanoittaa tunteita, joita vastaherännyt kokee. Tästä olen saanut palautetta, että nyt kaivataan vahvoja homotarinoita eikä tällaista. Eräskin keski-ikäinen naislukija oli erityisen pahastunut siitä, että päähenkilö epäröi ja on niin ujo. Hän kirjoitti siitä minulle ja sanoi, että on epäröinyt elämässään tässä asiassa jo aivan tarpeeksi. Minusta tuntui, että hän oli vihainen siitä kirjalle.

Kummu on kirjoittanut romaanien lisäksi käsikirjoituksia ja lastenkirjoja. Miten aihioista kehittyy aiheita ja miten ihmeessä kirjailija pystyy valitsemaan lopullisen aiheen?

‒ On sellaisia aiheita, jotka houkuttavat, mutta kaikki aiheet eivät vedä loppuun asti. Niillä ei ole romaanin volyymia. Uskon, että romaanin aihe huijaa kirjoittajaa.

Suurin osa kirjoittajista tulee huijatuksi.”

Mitäs se tarkoittaa?

‒ Joku aihe tulee houkuttelemaan, kirjoittaja lähtee matkaan, kirjoittaa ja niillä on ihanaa yhdessä. Sitten se loppuu ja aihe vain lentää seuraavaa kirjoittajaa kohti. Se siis jättää kirjoittajan noin vain ja aihe tyhjenee, vaikka kirjoittaja olisi valmis ammentamaan lisää. Yleensä romaani alkaa vasta siitä, kun kirjoittaja suostuu siihen, että romaani kesyyntyy tekemällä työtä.

Kummu kertoo kirjoittamisen olevan vaikeaa, koska se on niin vapaata. Hän painottaa, ettei kannata kirjoittaa romaania, jos on turvallisuushakuinen. Siihen liittyy kaaos eikä kirjoittaja voi tietää tuleeko lopussa ”palkintoa”.

‒ Suurin palkinto on, että kirjoittaja suostuu itse tulemaan paikalle oman tekstinsä luokse. Muut palkinnot ovat aika mitättömiä. Näen paljon sellaisia tekstejä, joissa tämä on jäänyt puolitiehen. Aihe voi olla hyvä ja alkuasetelmassa kaikki on vielä kunnossa ja sitten ilmeneekin, ettei kirjoittaja tule paikalle. Hän ei pysty siihen, mitä on valinnut.

Kirjoittamisen sietämätön vapaus

Toisaalta vapaus liittyy siihen, miksi Kummu aikanaan halusi kirjailijaksi. Hän valmistui filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta pääaineenaan kirjallisuus. Yliopisto-opinnot olivat hänelle kuitenkin pettymys.

‒ Kirjoittaessani saan kaikkein eniten olla oma itseni. Jotenkin kuvittelin, että opiskelu olisi sellaista iloista luovaa, mutta sehän oli hirveän teknistä, älyllistä.

Kummu kertoo olevansa kirjoittajatyyppinä sellainen, joka ei mieti työstämisvaiheessa vastaanottoa, koska ei jaksaisi siinä tapauksessa kirjoittaa ollenkaan. Kirjoittaminen on paikka, jonne hän ei ota ketään muita, sillä tekstin kanssa hänen täytyy saada olla kahdestaan.

‒ Romaanissa Mania (Tammi 2006) keskeisintä on se, että päähenkilö löytää vapauden toisesta maailmasta ja toisenlaisesta tavasta olla. Olen kuvannut sitä kautta omaa tilannetta.

Minulle kirjoittaminen liittyy ajattelun ja olemisen vapauteen.”

Pitääkö kirjailijan sensuroida tekstiään heti alkumetreillä?

‒ Jos ei ole vapautta kertoa, ei ole edes aloittanut kirjoittamista. On vain liikuskellut siinä oman kirjoituksensa liepeillä. Vapaus kirjoittaa ja oman ilmaisun kanssa pelehtiminen on niin riemastuttavaa, ettei siihen kuulu minkäänlainen moralisointi tai eettiset kysymykset. Ne tulevat huomattavasti myöhemmin.

‒ Täytyy sen verran sallia, että saa kirjoittaa. Väitän, että jos kirjoittaa kriitikon kanssa, ei kirjoita ollenkaan.

Väärinymmärretty autofiktio

Kummun autofiktiiviset teokset ovat herättäneet keskustelua muun muassa äitiydestä, naisparin rakkaudesta ja uusperheestä. Kirjailija on seurannut nykyistä autofiktiosta käytävää keskustelua.

‒ Autofiktion kentällä on hirveän laaja variaatio ja spektri kirjoittajia. Genre on melko tuntematon Suomessa, joten aika paljon kirjallisuutta lykätään sen kirjallisen lajin alle ilman, että se välttämättä on sanan varsinaisessa merkityksessä edes autofiktiota.

Kirjailija painottaa, että kaikki minästä kertominen ei ole missään nimessä autofiktiota. Minästä kirjoittamisen muoto ja oman elämän hyödyntäminen ovat kirjallisuuden keskiössä ja jotain sellaista, mistä kirjallisuus syntyy.

Kysymys on siitä, kuinka kirjoittaa ja kuinka käsittelee kirjoittamiaan aiheita.”

‒ Useimmat ihmiset, jotka arvostelevat tätä kirjallista lajia, arvostelevat käytännössä markkinoinnin mainoslauseita, kuten ”paljastavaa” tai ”rohkeaa”. He puhuvat niistä kirjoittajista, jotka tulevat ulkopuolelta eikä heillä siten voisikaan olla käsitystä kirjallisesta instituutiosta tai kirjallisuudesta taiteena.

Feministiksi tunnustautunut kirjailija ei voi olla mainitsematta esimerkkiä historiasta. 1800-luvulla elänyt oululainen Sara Wacklin sai aikanaan kritiikkiä siitä, että hän oli käyttänyt tunnistettavia henkilöitä teoksissaan.

‒ Silloinkin oli jo nämä joukot, jotka marisevat, valittavat ja haukkuvat. Puhutaan 1800-luvusta, jolloin täsmälleen samat kysymykset ovat olleet ajankohtaisia, että onko joku ihminen tunnistettava kirjassa. Yksityinen on niin valtavan kiinnostava, että sillä on aina juoruiluarvo.

Kummua ärsyttää kirjallisessa keskustelussa röyhkeys ja vallankäyttö. Niillä vähätellään toisten asemaa ja työtä. Se ei ole se tapa, jolla voi saada ansioita.

‒ Kirjoittaminen on tarpeeksi vaikeaa sinänsä ja kirjoittava elämäntapa on hirveä rangaistus, johon liittyy yksinäisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta.

Meidän pitäisi enemmän kirjoittajina kannatella toisiamme ja yrittää jotenkin löytää yhteisöllisyyden kokemus ja tuntu.”

Oman ajattelun kirkkaus

Annetaanpa kirjailijan tasailla pulssiaan ja palataan takaisin kirjoittamisen pariin. Kuka voi olla kirjailija ja mitä kirjailijalta vaaditaan? Kummu pohtii, mistä kirjoittamisessa on pohjimmiltaan kyse. Ainakaan ei kirjailijana olemisesta.

‒ Aristoteles kirjoittaa Runousopissa, että päähenkilö haluaa tehdä jotakin, ei olla jotakin. Se pätee hyvin kirjoittamisen opiskeluun, mutta myös muuhun. Kirjoittamisessa on lähtökohtaisesti kysymys suhteesta itseen, koska sen materiaalia ovat omat ajatukset ja kieli. Kirjailijana oleminen on lopputulos siitä, että joku valmistuu sisällä niin vahvaksi, että se alkaa näkyä ulos.

Kummu neuvoo kirjailijaksi haluavia unohtamaan kirjailijuuden ja tekemättömän kirjan. Hän kehottaa kiinnostumaan itsestään ja kielestään. Vasta sitten jokin alkaa valmistua.

‒ Jos ei ole tullut kehittäneeksi alkoholi- tai mielenterveysongelmaa kirjoittamisen takia, niin kannattaa jatkaa. Kirja voi syntyä jossain vaiheessa. Itsensä kanssa tekemisiin joutuminen on aivan äärimmäisen vaativa asia. Se vaatii luonteenlujuutta, itsekuria ja omien demonien kohtaamista. Mutta vielä niitä pelottavampaa on oma kirkkaus, siis omien ajatusten ja oman kielen loiste ja oman persoonallisen ilmaisun kunnioittaminen juuri sellaisena kuin se on.

Kuka tahansa pystyy arvostelemaan ja haukkumaan omaa ajattelua ja kieltä, mutta vain harva pystyy näkemään niiden merkityksellisyyden ja arvon.”

‒ Se on se haaste. Kieli ja oma ilmaisu tulevat siinä oheistuotteena, mutta se paini on ihan valtava. Siksi kirjoittaminen on niin raskasta.

Onko kirjailijuudessa eriteltävissä mitään selkeitä ammatillisia vaiheita?

‒ Neljä kirjailijuuden vaihetta on olla toiveikas, säikähtänyt, kauhuissaan ja kuolla. Siinä on kirjailijan vaiheet.

Kummu on opettanut käsikirjoittamista sekä luovaa kirjoittamista. Hän pohtii vielä kysymystä, miksi kirjoittamiseen liittyy niin paljon haasteita.

‒ Täytyy ensin suostua kirjoittamaan. Jos kestää keskimäärin 10 vuotta löytää oma ääni, niin ei muuta kuin hiihtelemään sinne tekstimaastoihin. Kyllä se siitä kirkastuu, kun uskaltaa vain lähteä.

LISÄÄ JUTTUJA: