Haastattelu: Tuure Heikkilä OSA 1

Muhoslaisella Tuure Heikkilällä on pitkä musiikillinen historia. Hän on toiminut niin bändisoittajana, journalistina kuin harrastelijapohjaisena keikkojen kuvaajanakin. Heikkilän esikoisromaani Henkeä hurjempi exodus ilmestyi loppuvuonna 2025, joten nyt häntä voidaan kutsua myös kirjailijaksi.

Tämän haastattelun pääaiheena on hänen romaaninsa. Ennen kuin syvennymme pääaiheeseen, keskustelemme hieman kirjoittajan historiasta musiikin parissa.

Romaanin keskiössä on nuorten bändiharrastus. Nuoruudessaan Heikkilä oli itsekin mukana useassa bändissä, kuten The Spiders, Noise ja Utmost Deformity. Viimeksi mainittu lyhensi nimensä myöhemmin muotoon Deformity ja Heikkilän jo lähdettyä vaihtoi nimekseen Sentenced. Ajan myötä yhtye kasvoi yhdeksi suomimetallin ilmiöistä.

Musiikkijournalismista

Heikkilä sanoo aina viihtyneensä paremmin kuuntelijan ja fanittajan roolissa kuin soittajana. On siis luontevaa, että hän päätyi kirjoittamaan musiikista. Hän aloitti musiikkijournalistiset harrasteensa pienlehtien kautta. 1990-luvun alussa Heikkilä teki omaa Intestinal-nimistä pienlehteään.

‒ Tarkkasilmäiset lukijat saattavat bongata Henkeä hurjempi exodus -kirjasta viitteitä esimerkiksi Intestinal-zinessä julkaistuun Necromantia-yhteen haastatteluun ja kauhuleffoihin keskittyneeseen Gorehound-fanzineen.

Myöhemmin Heikkilä on kirjoittanut musiikkiaiheisia juttuja paikallislehtiin sekä ollut avustajana Miasma Magazinessa. Miasma oli pääasiassa underground- ja äärimetalliin keskittyvä suomenkielinen lehti. Se aloitti 1990-luvulla Muhoksella pienlehtimuodossa, mutta ajan myötä siitä kasvoi kauppojen ja kioskien lehtipisteissä myytävä ammattimainen musiikkilehti.

Lehtipistejakelun päätyttyä Miasma jatkoi muutaman numeron verran fanzine-muotoon palanneena julkaisuna. Lehden viimeisin fanzine-muotoinen numero (#47, maaliskuu 2020) ilmestyi kuusi vuotta sitten.

‒ Miasma teki kyllä arvostettavaa kulttuurityötä puhtaasti talkoohengessä ilman minkäänlaisia apurahoja tai suurten mediatalojen suomaa taloudellista turvaa visvaisen märkivässä UG-suossa, mutta oma panokseni siihen oli sangen vähäinen.

Miasma-lehden numeroita.

Lehden saamat rock-painotteisemmat promoäänitteet eivät kelvanneet äärimmäisempää musiikkia painottavan lehden muille kirjoittajille, joten ne päätyivät Heikkilän arvioitaviksi.

‒ Tuntui etteivät Miasmaan promolevyjä lähetelleet levylafkat oikein tajunneet lehden tyyliä, kun sinne tuli tajuton määrä myös perinteistä AOR:ää ja hard rockia. Ne eivät kelvanneet kenellekään, joten ne jäivät sitten minun riesoikseni, hah! Lehtipiste-Miasman loppuvaiheessa olinkin jo aika leipääntynyt arvostelujen nysväämiseen.

‒ Puolalaisen [levy-yhtiö] Metal Mindin levyjä sen sijaan jäin ikävöimään. Niitä tuli Miasmaan ihan säännöllisesti. Se lafka teki, ja tekee kai edelleen, hienoja uudelleenjulkaisuja, varsinkin kun olen suuri puolalaisen thrash metalin ystävä: STOS, Destroyers, KAT, Turbo, Exorcist ja niin edelleen.

Miasman loppumisen myötä myös Heikkilän musiikkijournalistiset harrasteet päättyivät. Aikojen saatossa kirjoittaminen on vaihtunut yhtyeiden toisenlaiseen promotointiin. Heikkilä on kuvannut videoita eri yhtyeiden keikoilta yli viidentoista vuoden ajan ja julkaissut videoita Malevenoven-nimisellä YouTube-kanavallaan.

Kipinä romaanin kirjoittamiselle

Ulkopuolelta katsottuna tuntuisi luontevalta, että musiikkilehden tekijäjoukosta poistuminen olisi ollut osittainen syy romaaniprojektin aloittamiseen. Miasman katoaminen tekstien julkaisuväylänä ei kuitenkaan ollut kirjan alkupiste.

Aiemmin mainitun Sentenced-yhtyeen soolokitaristi ja pääasiallinen säveltäjä Miika Tenkula menehtyi vuonna 2009. Nefertiti Malaty kirjoitti hänestä elämäkerran, jonka Like julkaisi alkuvuonna 2024. Kuiskeen arvostelun kirjasta voit lukea täältä.

‒ Idea kirjaan tuli kun autoin Miika Tenkula -elämäkertakirjailijaa vuonna 2021 raapustamalla hänelle noin 15-sivuisen muistelmatekstin ala- ja yläasteajoiltamme. Myös ala-asteikäisen siskonpoikani Hexed Griffin -bändiviritelmän toilailut olivat vaikute.

‒ En siis ollut kirjoitellut juurikaan mitään yli kymmeneen vuoteen. Kun huvikseni hieman novellimaiseen muotoon tekemäni muistelmatekstin kirjoittaminen vaikutti sujuvan, päätin laajentaa tarinaa siirtymällä faktaa, fiktiota ja fantasiaelementtejä sisältävän romaanin pariin.

Romaanin työstäminen alkoi hitaasti.

‒ Romaanin alun kanssa olin parisen vuotta blokissa, en saanut aikaiseksi kuin yhden kappaleen. Mietin pitkään, mistä ne vintiöt saisivat idean maskotin käyttöön. Bad Taste -elokuva ei tullut kysymykseen, koska se ilmestyi vasta syksyllä 1987, ja halusin tarinan etenevän oikeassa ajassa.

Kirjaidea hautautui parin vuoden ajaksi, kunnes se heräsi jälleen eloon.

‒ Sitten mieleeni päsähti [vuoden 1987 elokuva] Street trash ja räjähtelevät puliukot! Street trash oli yksi ensimmäisistä näkemistäni splatterkomediosta 1990-luvun alussa ja on edelleen yksi parhaista. Sen ajankohtakin sopi täydellisesti, koska elokuvan julkaisuvuodeksi mainitaan tammikuu 1987.

Intohimoinen elokuvaharrastaja on ammentanut kirjaansa myös muista elokuvista.

‒ Fiktiivisen Mortala-paikkakunnan nimikin tuli eräästä hulvattoman huonosta leffasta, jonka nimeä en nyt saa päähäni. Se on myös erään muinaisen perulaisen thrash-bändin nimi, eli perfect match!

Keskittyneempi kirjoitustyö kirjan parissa alkoi syksyllä vuonna 2023, ja kirja valmistui helmikuussa 2024.

‒ Myös vakava ylikuntotila helpotti keskittymistä kirjoittamiseen, koska jouduin pakosta keventämään liikuntaharrastustani. Vuosia kestänyt raskas ja kuormittava treenaaminen alkoi vaatia veronsa.

Heviharrastus 1980-luvulla

Heikkilän esikoisromaanin keskiössä on nuorten into musiikkiin, ja sen tapahtuma-aika on heville klassinen 80-luku.

‒ Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahden viikon ajalle vuoteen 1987. Kyseessä on siis fiktiivisen bändin seikkailu menneessä ajassa. Peer Güntin, Backslidersin ja Zero Ninen Hard Rock tour 1987 -kiertue tapahtui oikeasti muistaakseni maaliskuussa, mutta kirjassa se tapahtuu kesäkuussa.

Heikkilä myöntää, että kirjan aihevalintaan liittyy nuoruuden nostalgiaa. Jaamme yhteisen näkemyksen siitä, että tiedon vaikea saatavuus toi yhtyeisiin tutustumiseen oman viehätyksensä ja jopa myyttisyytensä.

‒ Kyllä se metallinen mekkalointi pirun mystiseltä kuulosti, kun bändeistä ei tiennyt mitään muuta kuin c-kasetin kansipaperille raapustetut tiedot, eikä Suosikeista valaistusta asiaan saanut.

Siirtymäriitti metallin pariin

Oletin, että 1980-luvun Muhoksella kasvaminen olisi tehnyt raskaampaan musiikkiin tutustumisesta vaikeaa. Heikkilän kohdalla asia ei kuitenkaan ole näin.

‒ Johdatus salatieteisiin eli salamyhkäiseen metalliin tapahtui Pohjolakodin (ent. Pohjolan poikakoti) kautta. Pohjolakodin ydinalueella sijaitsi useita perhekoteja, joihin oli eri syistä sijoitettu pääasiassa 12-16-vuotiaita nuoria, yleensä poikia.

Heikkilän vanhemmat alkoivat pyörittämään perhekoti Ahjolaa kesällä 1985, ja Heikkilän musiikkimaussa tapahtui tuolloin 11-vuotiaana dramaattinen muutos. Sitä ennen kovinta kamaa ikinä olivat olleet perinteiset Accept, Iron Maiden, Kiss, W.A.S.P. ja niin edelleen, mutta Ahjolassa tapahtui siirtymäriitti ja vihkiytyminen pimeämmän metallin pariin.

‒ Pohjolakoti oli ihan oma yhteisönsä, johon kuului laajan maatalouspuolen, kookkaan puutarhan ja puu- ja metalliverstaiden lisäksi oma koulu. Murteiden kirjo oli laaja, sillä samassa perhekodissa saattoi olla tyyppejä esimerkiksi Helsingistä, Tampereelta ja Joensuusta.

‒ Auktoriteetteja uhmaava aggressiivinen hevihän miellettiin 1980-luvulla yleisesti hieman epäsosiaalisten tapausten musiikiksi, joten ei ole ihme, että se kukoisti Pohjolakodin kaltaisessa ympäristössä.

Useimmilla Pohjolakodin nuorilla oli säännölliset lomat, joiden tuliaisina he toivat mukanaan uusia vinyylilevyjä ja kasetteja. Heikkilällä oli hallussaan tupladekki eli kaksipesäinen kasettisoitin, jolla sekä vinyylien että kasettien kopiointi onnistui näppärästi. Näin hän pääsi kuulemaan äänitteitä, joiden löytymisestä paikallisista levykaupoista saattoi vain haaveilla.

‒ Vuonna 1985 tai 1986 ei ollut puhettakaan, että esimerkiksi Oulun levykaupoista olisi löytynyt Exoduksen Bonded by Bloodia tai Speed Kills -kokoelmaa. Itse asiassa koko thrash metal ei vielä ollut edes kunnolla rantautunut Suomeen. Sehän tapahtui vasta Stonen ekan LP:n myötä vuonna 1988.

Pohjolakodin pesularakennuksessa sijaitsi aktiivisessa käytössä ollut treenikämppä. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa soittokämpällä toimi paljon bändejä, ja jopa pelkästään pokon bändeistä koostuvia bänditapahtumia järjestettiin.

‒ Muistan, että yhdessä tapahtumassa oli paikan päällä joku Zero Nine -yhtyeen jäsen antamassa vinkkejä tapahtumaan osallistuneille nuorisomuusikoille. Pelkästään metallia ei ollut tarjolla, vaan angstinen punk raivosi myös.

Musiikkiharrastajien mielenkiinnon kohteet näkyivät myös paikan punttisalilla, jonka painolevyihin oli taiteiltu eri bändien logoja.

‒ Eli siellä pumpattiin Exodusta, Venomia ja Possessedia. Sitä en muista, että mikä logorauta oli raskain, hah!

LISÄÄ JUTTUJA: