Haastattelu: Tuomas Lius – Kauhun ja rikoksen rajamailla

Tuomas Liuksen romaani Magnum opus (Crime Time, 2015) tuuletti väkevästi kotimaisen kauhun jokseenkin tympeää ilmapiiriä ja osoittaen kauhun geografiaan mahtuvan muutakin kuin eteerisesti tuulessa heiluvia lötköpötköjä ja Stephen Kingillä pintamaustettuja nuortentarinoita. Perinteisestä vakoilutrilleristä alkunsa saanut tarina leikkaa syvälle sekä ihmissydämessä että sen ulkopuolella asuvaan pahuuteen, mutta sisältää myös rautaisannoksen todella terävää huumoria. Lyhyesti summattuna Magnum opuksessa on helvetin hyvä meininki. Haastattelussa valotetaan kauhun ja rikoksen pääosin käymättömiä rajamaita, jonka lisäksi keskustellaan myös kirjoittamisesta sekä kotimaisen kauhun tulevaisuudesta.

Sukellus kauhun maailmaan

Suurin osa valistuneista lukijoista tuntee Tuomas Liuksen ennen kaikkea jännityskirjailijana, mutta toistaiseksi tuoreimmassa teoksessaan Magnum opus hän sukeltaa kuitenkin syvälle kauhun maailmaan. Aloitamme siis genreistä ja niiden rajojen ylittämisestä.

– En koskaan aloittanut kirjoittamista asettuakseni pysyvästi johonkin tiettyyn genrekategoriaan, vaan lähestyin kerrontaa nimenomaan tarinavetoisesti. Täydellisessä maailmassa kustannusbisnes ja lukijakunta antaisivat kirjailijalle täyden vapauden lajityypistä toiseen vaihtamisessa, mutta todellisuudessa tämä ei ole mahdollista, ainakaan valtaosalle kirjailijoita. Niinpä olen pyrkinyt tuomaan dekkareitteni osatekijöiksi muita kiinnostuksenkohteita kuten muiden muassa populaarikulttuurin, komedian ja Magnum opuksen tapauksessa kiinnostukseni okkultismiin, selittämättömiin ilmiöihin ja kauhuun. Magnum opus oli alun perin kaikesta yliluonnollisesta vapaa, tarkoituksellisesti vanhanaikainen vakoojatrilleri, mutta kauhuelementtien tultua mukaan idea lähti elämään omaa elämäänsä varsin voimallisesti.

Harvat teokset ovat syntyneet tyhjiössä. Kotimaisista tekijöistä esikuvallisessa asemassa ovat olleet Ismo Sajakorpi, Kari Nenonen ja Boris Hurtta, joita Liuksen mukaan yhdistää kyky liikkua luontevasti genrejen välillä ja yhdistellä kauhuelementtejä jännitystarinoihin sekä toisin päin. Mutta oma osansa on ollut myös anglosaksisella kirjallisuudella.

– John Masefieldin Keskiyön kansaa on enemmänkin fantasiaa kuin kauhua, mutta sillä on ollut merkittävä vaikutus mielikuvitukseeni ja siihen, minkälaisia tuntemuksia haluan kirjalta sekä lukijana että kirjoittajana. Kauhukirjallisuuden suhteen olen ollut tukevasti klassikoiden ja valtavirran vietävänä. Merkittävimmät genreteokset jonkinlaisen oivalluksen suhteen lienevät Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini ja Dan Simmonsin Kalin laulu. Pidän toki myös monista H. P. Lovecraftin teoksista sekä Clive Barkerin tyylistä kirjoittaa (kauhu)proosaa.

Kauhun ja rikoksen voisi katsoa punoutuvan ytimeltään yhteen transgression-käsitteen kautta, mutta samalla näiden kahden genren kannattajien odotukset kaartuvat usein vahvasti vastakkaisiin suuntiin: rikostarinassa odotetaan olevan koukuttava juoni, jonka logiikka kantaa alusta loppuun, kun taas kauhutarinassa vahva tunnelma on usein huomattavasti merkityksellisempää kuin aukoton juoni. Reilusti yksinkertaistaen voisi summata, että rikostarinassa esiintyvä moraalinen tai oikeudellinen rikkomus vaatii tulla riittävästi perustelluksi ja selitetyksi, kun taas kauhutarinan metafyysinen, ontologinen tai moraalinen rikkomus ei vaadi vastaavaa käsittelyä, ja itse asiassa kauhu kumpuaakin usein siitä, että asiat jäävät vaille lopullista selitystä.

– Tältä kannalta katsottuna on selvää, että Magnum opus on ensisijaisesti jännitysromaani, sillä sen keskiössä on valtavat voimat omaava joukkotuhoase, jota antagonisti aikoo käyttää ja protagonistin täytyy estää se. Juonen rakenne on siis hyvin looginen ja konstailematon. En halua sanoa kauhun olevan jonkinlaisena kuorrutuksena, sillä sen juuret tarinan maailmassa liittyvät erottamattomasti edellä mainittuun MacGuffiniin sekä päähenkilön sielunelämään. Kauhun ja dekkarin tasapaino oli toki jatkuva tarkkailun kohde ja kaikessa rehellisyydessä täytyy myöntää, etten miettinyt sitä juurikaan etukäteen vaan annoin kauhun nousta framille pitkälti fiiliksen mukaan. Vaikeinta tässä oli olla sortumatta kliseisiin ja ylilyönteihin, ja yksi suht iso zombikohtaus päätyikin Windowsin roskakoriin. Se oli harvinaisen tuskallinen, mutta samalla opettavainen delete-napin painallus.

Arvostelujen valossa Magnum opus on onnistunut verrattain hyvin genrerajoja rikkovana kirjana, mutta miten kirjailija itse kokee teoksen ja sen vastaanoton – houkutteleeko jatkamaan samalla tiellä?

– Houkuttelee kyllä, hän myöntää – mutta haluan olla erityisesti kauhutarinoiden suhteen varovainen. Olen jo nyt havainnut toistavani tiettyä teemaa – menneisyyteen kätketty vääryys vaatii oikeutta – lähes kaikissa kyseisen genren kirjoituksissani. Magnum opus saa olla viimeinen tilitys tästä aiheesta ja täten seuraava kauhukirjani saa luvan olla jotain ihan muuta. Kunnes tuo idea kristallisoituu, kirjoitan perinteisempää jännityskirjallisuutta.

Kirjoittaminen taitona ja taiteena

Lius ei ole pelkästään ammattikirjailija, vaan lisäksi hän opettaa dekkarikirjoittamista muun muassa kansalaisopiston työpajoissa. Usein sanotaan, että jos asian todella osaa, sen pystyy opettamaan myös muille, mutta kirjoittamisessa tuntuu kuitenkin olevan kokonaan omanlaisiaan haasteita tämän suhteen.

– Lähdetään siitä, että kirjoittamista, puhutaan siis tarinankerronnasta, ei voi opettaa. Se on taito ja/tai lahja, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Se mitä kursseillani opetan, on tekniikkaa ja tarinan rakentamista. Tarjoan toisin sanoen työkaluja, joista jokainen oppilaani voi valita itselleen mieluisammat ja kenties löytää juuri oman kirjoittajaprofiilinsa. Uskon, että kovimmat haasteet olisivat edessä silloin, kun joku, jolla ei ole minkäänlaista korvaa esimerkiksi dialogin suhteen täytyisi opettaa kirjoittamaan soljuvaa vuoropuhelua. Haasteiden kääntöpuoli on kuitenkin se, että jokaisella on oma äänensä kirjoittajana ja sitä pyrin aina ensisijaisesti kunnioittamaan. Kirjoituskurssien opettajien ei missään nimessä tulisi asettua tuomarin tai punakynää heiluttavan kriitikon rooliin ja runnoa oppilaitaan tiettyyn muottiin. Haluan kannustaa oppilaitani ja ne, joilla on oikeasti Tarve kirjoittaa, tulevat kyllä jatkamaan sitä myös kurssien ulkopuolella.

Aloittelevan kirjoittajan haasteet eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään kirjoittamisen tekniikkaan ja tarinan rakentamiseen, vaan hänen tiellään on myös muita sudenkuoppia ja harhapolkuja.

– Kirjamarkkinoiden ennustaminen on yleisesti ottaen loistava paikka lähteä harhapoluille. Tärkeintä olisi muistaa kirjoittaa ensisijaisesti itselleen. Olisi hyvä kysyä itseltään millaisen tarinan haluaisin lukea ja lähteä siitä liikkeelle. Jos onnistuu olemaan itselleen rehellinen ja aidosti pitämään omasta tekstistään, on hyvin mahdollista, että se tulee miellyttämään muitakin.

Kirjoittamiseen ei ole olemassa kaikkitietävää käsikirjaa, jonka oppeja kurinalaisesti noudattamalla kenestä tahansa voi tulla menestyskirjailija, vaan itse kunkin on kasattava oma työkalupakkinsa ja rukattava sen sisältöä – ja luultavasti useampaan kertaan – sen mukaan, mitä yritysten ja erehdysten kautta kasautuva ymmärrys vaatii. Mutta siitä huolimatta voisi pohtia, onko tarinan valmistelussa – oli se sitten novelli tai romaani – joitakin tiettyjä työvaiheita, jotka kannattaisi aina tehdä määrätyssä järjestyksessä ja joista joustaminen johtaa myöhemmin ongelmiin. Näin esimerkkinä henkilöhahmot, jotka on mahdollista suunnitella hyvinkin yksityiskohtaisesti valmiiksi jo tarinan suunnitteluvaiheessa, mutta jotka voi myös alkuvaiheessa jättää kaikkein yleisempiä piirteitä lukuun ottamatta auki ja katsoa, mitä niistä lopulta kehkeytyy.

– Alkuun täytyy sanoa, että ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen alkanut kirjoittaa romaania täysin ilman minkäänlaisia ennakkovalmisteluja ja päässyt ihan hyvään lopputulokseen. Mutta. Tie maaliin ei ole ollut kovin miellyttävä ja joka kerta olen vannonut, että seuraavan kirjan kohdalla teen ne pirun valmistelut huolella. Ei varmasti ole huono ajatus lähestyä tarinan kirjoittamista parilla käsikirjoitusmaailman kikalla. Kun idea tarinaan on syntynyt, se kannattaa kirjoittaa itselleen ylös yhdellä, maksimissaan kolmella lauseella. Eli ”pitchata” itselleen mistä tarina kertoo.

– Seuraavaksi tiivistyksen voi laajentaa jo vähän pidemmäksi, kirjan takakansitekstiä muistuttavaksi, esittelyksi ja sitten synopsikseksi, jossa tarinan runko käy ilmi alkuine, keskikohtine ja loppuineen. Romaanin ollessa kyseessä, kannattaa kirjoittaa luku- ja kohtausluettelo, joka toimii eräänlaisena tiekarttana, kun tekstiä aletaan kirjoittaa auki. On syytä muistaa, että tällainen kartta ei suinkaan sido kirjoittajaa yhdelle reitille – päinvastoin. Se mahdollistaa radikaaleja ja yllättäviä koukkauksia ja auttaa palaamaan takaisin kokonaisuutta kannattelevalle draamankaarelle.

– Noudatan proosakirjoittamisessa antiikin kolminäytösperiaatetta, jonka voi lyhyesti selittää näin: ensimmäisessä esitellään ristiriidat, toisessa ne kärjistyvät ja kolmannessa ne ratkaistaan. Ensimmäinen ja kolmas ovat helppoja kirjoittaa, mutta keskimmäinen kysyy kirjoittajalta hyviä istumalihaksia ja mahalaukulta kahvinsietokykyä. Löperyys toista näytöstä kirjoittaessa johtaa lähes poikkeuksetta kuuluisiin kolmannen näytöksen ongelmiin, joita on mahdoton korjata järkevästi ilman, että palaa nöyrästi taaksepäin ja valaa perustukset uudelleen. Henkilöhahmojen suhteen neuvoni on lyhykäisyydessään se, että kirjoittajan olisi hyvä tietää hahmoistaan enemmän kuin paljastaa lukijalle. Silloin hahmojen kuvaamiseen ei tule vakuuttelun ja ylikirjoittamisen makua.

Magnum opuksen lopussa on soittolista, joka sisältää artisteja Miles Davisista Rammsteiniin. Auraaliset nautinnot olivat kuitenkin vähissä silloin, kun mustaa hakattiin valkoiselle.

– Kuuntelen musiikkia vain harvoin kirjoittaessani, Lius toteaa. – Ennen oli toisin. En tiedä onko tämä jokin keski-ikäistymisen mukanaan tuoma keskittymishäiriö, mutta nyt tarvitsen kirjoittamiseen niin täydellisen hiljaisuuden kuin se suinkin on mahdollista. Musiikki näyttelee silti suurta roolia luomisprosessissani. Kävelylle tai autoajelulle lähtiessäni kasaan soittolistan sellaisista kappaleista, jotka ennakoin jollain tavalla sopivan työn alla olevan tarinani maailmaan. Magnum opuksen merkittävin musiikki oli itse asiassa Sin City -elokuvan soundtrack, jota ilman parit avainkohtaukset eivät olisi avautuneet mielikuvituksessani – eivät ainakaan yhtä voimakkaina kuvina.

Verevämpää tulevaisuutta kohti

Kotimainen kauhu elää taas vaihteeksi yhtä sen monista renessansseista: Kuolleen silmät -lehti, Bodom-elokuva, jonka ohjaaja Taneli Mustonen ehti jo ennustella tuntuvasti lisää vastaavia elokuvaprojekteja, Backwoods Madness ja niin edelleen. Mitään varsinaisesti uutta ei ole kuitenkaan syntynyt; niin sanottu ”uuden aallon suomalainen kauhu” on käsitteenä olemassa, mutta tekijät ja teokset loistavat poissaolollaan. Lius peräänkuuluttaa rohkeutta ja uskallusta seurata omaa tähteään.

– Haluaisin nähdä suomalaisten tekijöiden rohkaistuvan ja olemaan seuraamatta Hollywoodin trendejä. Jos minun pitäisi valita, haluanko tyydyttää slasher-nälkääni vaikkapa The Prowlerilla vai Bodomilla, niin valitsisin ensimmäisen jo pelkästään siksi, että jenkit tekivät tuon alagenren elokuvia vankalla ammattitaidolla jo neljäkymmentä vuotta sitten. Bodom voi olla hyvä jäljittelijä, mutta se on vain jäljittelijä ja vieläpä pahasti myöhässä oleva sellainen.

Jos kotimaisen kauhun tuoreemmat emanaatiot ovat jättäneet Liuksen kylmäksi, niin varsin heikkoa on ollut myös kansainvälinen tarjonta.

– Täytyy sanoa, että suhtautumiseni on ollut melko nihkeä myös viimeaikaisiin kansainvälisiin kauhuelokuviin. Kidutusporno on onneksi jo väistynyt estradilta, mutta viimeaikainen suuntaus puolivillaisiin Manaaja-rip-offeihin ei ole ollut paljon parempi. Ash Vs. Evil Deadin ykköskausi oli positiivinen tapaus ja erittäin viihdyttävä, anteeksipyytelemätön splatterkomediapläjäys, mutta varsinaisista kauhuelokuvista olen varmaankin viimeksi todella pitänyt meksikolaisesta Here Comes The Devilistä. Vuoden 2014 Facebook-kauhuelokuva Unfriended oli myös erittäin positiivinen yllätys, mutta en tiedä, kestäisikö se toista katsomiskertaa. Kauhukirjallisuuden suhteen olen liikkunut 1980- ja 1990-lukujen teoksissa ja rakastunut uudelleen Joe R. Lansdalen tuotantoon.

Rakennusaineita uuden aallon suomalaiseen kauhuun on kuitenkin olemassa, kunhan vain joku päättäisi käyttää niitä.

– Suomalaisessa mielenmaisemassa, lähihistoriassa ja luonnossa on paljon materiaalia, hyvää omaperäistä kauhua varten. Psykologisempaa kauhua voisi
saada irti kansansairaudeksi luokiteltavista mielenterveysongelmista ja kylmistä laitoksista, joihin sijoitetut ihmiset banalisoidaan esineiksi. Ilmassa väreilee pahoinvointi, jota mielestäni ei ole vielä läheskään tarpeeksi käsitelty fiktiossa – kauhussa ei laisinkaan. Esimerkiksi perhesurmat ovat yksi tuon pahoinvoinnin kulminoituma, joihin kukaan ei käsittääkseni ole vielä tarttunut. En tarkoita, että kenenkään pitäisi lähteä kopioimaan Kingin Hohtoa, mutta siinä on klassinen esimerkki siitä kuinka niinkin arkinen ongelma kuin alkoholismi ja sen vaikutukset perheen sisällä taipuvat monisävyisen kauhutarinan rakennusaineiksi. Tarvittaisiin uskallusta ja näkemystä, jollaista en ole vielä tämän päivän nuorten tekijöiden parissa nähnyt.

Myös yhteiskuntien hajoaminen ja sodat tarjoavat kiinnostavan kulman kauhuun.

– Aiemmassa vastauksessa esitettyyn ajatukseen lisäten kansalaissodat kaikkialla maailmassa ovat tuoneet ihmisistä esiin hirviömäisiä puolia. Ehkä muutenkin Suomen sodat tarjoaisivat mielenkiintoisen näyttämön sodan mielettömyyden käsittelyyn juuri kauhun keinoin.

Liuksen seuraavan romaanin kirjoittaminen on jo pitkällä ja kustannussopimuskin siitä on jo tehty Like Kustannuksen kanssa. Kauhua ei tällä kertaa ole luvassa.

– Kirja on suoraa jatkoa vuonna 2011 ilmestyneelle Härkäjuoksulle. Kyseessä on ronskin huumorin sävyttämä toimintajännäri, jota kirjoitan kieli tukevasti poskessa. Päähenkilö Marko Pippurinen on hahmo, jonka kautta pääsen purkamaan paineita ja heiluttelemaan pilkkakirvestä niin poliitikkojen, julkkisten kuin muutenkin melkoisen poskettomaksi muuttuneen nykyelämänmenon suuntaan. Ja on siinä toki juonikin, mutta sen haluan pitää vielä salaisuutena.

Ammattiloukkaantujien ja sosiaalisen median päivystävien omatuntojen kiristäessä otettaan sekä sanan- että ilmaisunvapauden ympärillä ”pilkkakirveen heiluttaminen” saattaa aiheuttaa hyvinkin yllättäviä seurauksia. Lius ei kuitenkaan ole erityisen huolissaan teostensa mahdollisesti aiheuttamista reaktioista.

– En mieti sanojeni seurauksia oikeastaan ollenkaan, sillä minulla ei ensinnäkään ole harhakäsityksiä jalansijastani kirjailijana. Olen toistaiseksi siinä autuaassa asemassa, että voin laukoa melkein mitä vain, eikä se hetkauta yhtään mitään pätkän vertaa. Toisekseen en ole niin sanottu sydän hihassa -kirjailija, jolla olisi intressejä laajentua ammatin ulkopuolella toimivaksi yhteiskunnalliseksi kommentaattoriksi – poliittisesta aktivismista puhumattakaan.

– Toiset ovat ne suomalaiset kirjailijat, joiden mielipiteitä ihmisoikeuksista ja valtiovaltasuhteista siteerataan iltapäivälehdissä. Pitäisi kai mennä uhittelemaan teinejä ostoskeskukseen tai hankkiutua suoraan tv-lähetykseen heittämään Raamattu ”rohkeasti” lattiaan, että kansan korvat herkistyisivät piikeilleni kotimaisista julkkiksista tai järjestäytyneestä uskonnosta. Minun kiinnostukseni on huumorin lajeissa ja koomisten yksityiskohtien löytämisessä mahdollisimman laajasta aihekirjosta. Poliittinen korrektius on saavuttanut aivan älyttömät mittasuhteet myös Suomessa ja koen, että mitä enemmän ammattiloukkaantujia on, sitä enemmän heitä pitää haastaa löystyttämään pipoa. Tai ainakin saada heidät ärsyyntymään.

Tuomas Liuksen kirjailijasivu Facebookissa.

Tuomas Lius Like Kustannuksen sivuilla.

LISÄÄ JUTTUJA: