Haastattelu: Mervi Niemitalo

Mervi Niemitalo (s. 1960) on kuvataiteilija joka työskentelee Hiukkavaaran K2 taiteilijatalossa. Hän on valmistunut kasvatustieteen sekä taiteen maisteriksi, ja hänen työhistoriaansa kuuluukin muun muassa 20-vuotinen ura kuvataiteen lehtorina Kempeleessä.

Hänen näyttelykokonaisuutensa Ohikiitävä pysyvyys oli nähtävillä 6.5.–31.5.2026 Arttilassa, Oulun kuvataiteen talossa. Joitain hänen teoksiaan oli nähtävillä myös samassa osoitteessa sijaitsevan taidelainaamo Arton puolella.

Niemitalon töitä on ollut esillä eri yhteisnäyttelyissä jo vuodesta 2005 saakka, mutta tämä oli hänen järjestyksessään toinen yksityisnäyttelynsä. Näyttelyn kaikki teokset ovat valmistuneet tänä vuonna, ja ne muodostivat niin temaattisesti kuin tyylillisesti yhteneväisen kokonaisuuden.

Näyttely teki minuun niin mieluisan vaikutuksen, että päätin lähestyä taiteilijaa muutamalla kysymyksellä.

Näyttely sisälsi japaninpaperille ja koivuvanerille tehtyjä teoksia, joiden pääamateriaaleina toimivat mehiläisvaha ja rautaoksidit. Pääasiassa abstraktien teosten tyyli on toisaalta moderni, toisaalta ikiaikainen.

Joissain kohdin siveltimen jälki tai ihmiskäden luoma muoto näkyivät, mutta valtaosin teokset näyttivät siltä kuin ne olisivat rajaus jostain vailla ihmiskosketusta tai suunnitelmaa muodostuneesta mineraalikerrostumasta tai jonkin luolan pintaan muodostuneista eliökasvustojen jäänteistä ja rapautumista.

Määrittämättömiä olemuksia 2 & 3.

Usea raudan rosoja ja ruosteisuutta ja mehiläisvahan pehmeyttä yhdistelevä teos jättikin ristiriitaisen vaikutelman. Esimerkiksi Määrittämättömiä olemuksia 3 -teoksen orgaanisesta aineesta koostuvalta ja valkoisen kermaiselta pinnalta valuu hunajamainen vana, mutta sen rosot, naarmut ja kerrostumat tuovat mieleen kiviaineksen. Teosta teki mieli koskettaa, jotta voisi aisteillaan varmistaa onko kyseessä kylmää kiveä vai lämmintä vahaa.

Yhdessä monessa ajassa -teoksessa ihmiskäden jälki näkyi selkeiten sen vasemmassa reunassa, jossa voi nähdä siveltimen pyyhkäisyjä. Muilta osin sen valumat, roiskeet, kerrostumat ja kulumat loivat vaikutelman vuosituhansien aikana maaperän paineessa syntyneistä kiviaineksen muutoksista.

Taiteilija kertoi tavoitelleensa tässä näyttelyssä visuaalisesti arkaaista ja luonnon itsensä muovaamaa vaikutelmaa. On helppoa todeta hänen onnistuneen.

Yhdessä monessa ajassa.

Teoksissa näkyy varmuus, josta voi olettaa Niemitalon hyödyntäneen mehiläisvahaa ja rautaoksideja teoksissaan jo pitkään. Hän kertoikin työskennelleensä mehiläisvahaan perustuvan maalaustekniikan parissa jo seitsemän vuotta. Tekniikan hän löysi sattumalta etsiessään internetistä vaihtoehtoja muovipohjaisille akryyliväreille.

– Ihastuin välittömästi mehiläisvahan kuultavuuteen, pehmeyteen sekä tuoksuun, ja näiden avulla toivon lisääväni teoksiini tuntoisuutta, taktiilisuutta ja aistimellisuutta. Vahamaalaustekniikka on aikaa vievää ja siinä on mielenkiintoisesti läsnä entisaikojen käsityöläisperinne ja materiaalintuntemus. Käsityöläisyys näkyy myös siinä, että valmistan vesivärit itse pigmenteistä ja mediumista.

Näyttelyn ristiriitainen nimi ”Ohikiitävä pysyvyys” nostaa esiin syvään aikaan liittyviä teemoja. Syvä aika on tapa kuvata maapallon historiaa miljardien vuosien mittaisena jaksona. Se kattaa maapallon muodostumisen, elämän synnyn ja kehittymisen yksisoluisesta muodosta myöhempään monimuotoisuuteensa sekä maapallolla myöhemmin tapahtuneet sukupuuttoaallot ynnä muut suuret tapahtumat. Tässä jatkumossa ihmisen tähänastinen aikakausi on ollut hyvin lyhyt ajanjakso.

Yksi näyttelyn teemoista on ihmisten tapa kuluttaa planeetan resursseja. Tämä teema liittyy kiinteästi teosten tekotapaan ja materiaaleihin.

– Ekologisuus ja ympäristötietoisuus ovat olleet alun perin lähtökohta sille, miksi olen valinnut tekniikaksi mehiläisvahamaalauksen ja itsetehdyt värit. Maavärien eli rautaoksidien käyttäminen on ollut merkittävä osa prosessia, joka on liittynyt käsittelemiini ajan ja aineen teemoihin. Käyttämäni tekniikat ja materiaalit ovat näin ollen oleellinen osa teosteni sisältöä.

Määrittämättömiä olemuksia 1 & 6.

Teokset ovat pääasiassa abstrakteja, joskin yhdessä Määrittämättömiä olemuksia -sarjan teoksessa on esittäväksi tulkittavia eläimen muotoja. Minulle nuo muodot näyttäytyivät modernina tulkintana luolamaalauksesta. Niemitalo kertoo, että muinaistaiteen sijaan näyttelyteosten vaikutteena olivat maapallon geologinen kehittyminen ja erilaiset kiviainekset syntyprosesseineen.

– Teosteni muotokielessä on myös viittauksia kivettyneisiin elämän varhaisvaiheissa syntyneisiin elämänmuotoihin, joita on joskus ollut tai ehkä on joskus tulevaisuudessa.

Sabi-kabe – ruosteseinä -teos ohjeistaa katsojaa laittamaan kämmenensä kevyesti teoksen pintaan ja pysähtymään hetkeksi. On harvinaista, että taidegalleriassa kehotetaan koskemaan teokseen. Niemitalon tavoitteena oli teoksen avulla tehdä abstraktista ajan käsitteestä konkreettista ja käsinkosketeltavaa sekä mahdollistaa teoksen vastaanottaminen moniaistillisena ja kehollisena kokemuksena.

Myös taiteilijan kokemukset mehiläisvahan käsittelystä liittyivät tähän päätökseen.

– Mehiläisvaha on materiaalina minulle arvokasta ja osoitus luonnon ihmeellisestä kyvystä tuottaa materiaa, joka sisältää noin kolmeasataa erilaista ainesosaa ja jolla on ainutkertaisia elämää ylläpitäviä ominaisuuksia. Vaha on sulatettuna kuultavan keltaista, voimakkaan makean tuoksuista ja pehmeää. Halusin kosketeltavalla teoksella jakaa kävijän kanssa jotain tästä miellyttävästä työhuonekokemuksesta.

Mehiläisvahan avulla tehtyjä teoksia on selvinnyt jo usean tuhannen vuoden ikäisiksi. Ne siis eivät ole mitään pikamuotia vaan jotain huomattavasti kestävämpää. Tämä kestävyys ei kuitenkaan nouse esiin näyttelyn kaikista teoksista. Japaninpaperille tehty Ennen ja jälkeen hengittävät yhtäaikaa on herkkyydessään kuin ajan jo valmiiksi kuluttama ja haalistama teos, tai kuin haalentunut muisto teoksesta.

Ennen ja jälkeen hengittävät yhtäaikaa.

Ajan kuluminen, tai ennemminkin elävien olentojen kuluminen ajan myötä, on näyttelyssä vahvasti läsnä. Tämän vuoksi kysyinkin taiteilijalta kantaako hän erityistä huolta teostensa pitkäikäisyydestä vai päinvastaisesti odottaako hän mielenkiinnolla näkevänsä millaisia muutoksia ne kokevat ajan kuluessa.

– En varsinaisesti kanna huolta omien teoksieni kestävyydestä, vaikka käyttämäni luonnonmateriaalit ovat tosiaan erittäin kestäviä ja muuttumattomia. Maapigmentit ovat syntyneet maankuoren sisässä miljardeja vuosia sitten kovassa paineessa ja japaninpaperinkin sanotaan kestävän jopa tuhat vuotta.

Niemitalo ei työskentelekään vain pitkäikäisten materiaalien parissa.

– Maalauksien lisäksi teen myös kasviveistoksia elävistä kasveista. Näihin teoksiin liittyy oleellisesti aikaan sidottu kuihtuminen, lakastuminen ja jatkuva muutos. Teoksieni materiaalit ovat minulle osa aineen kiertokulkua ja toivon myös katsojan huomaavan olevansa osa tätä luonnon ihmeellistä järjestelmää.

Kasvitaide sivuaa näyttelyn Määrittämättömiä olemuksia -teossarjaa. Sen yläpuolelle oli aseteltu kuolleita ja kuivuneita kasvinlehtiä.

Yksi sarjan kuvista sisältää alueen, jossa tumman verenpunainen väri muodostaa suonimaisia kuvioita vaaleamman massan sekaan. Sitä katsellessani ajatukset verenkierrosta ja biologisen organismin elämänkaaresta limittyivät halkaistun fossiilin ja maa-aineksen mielikuviin.

Aiemmin mainitun japaninpaperin lisäksi myös joissain teoksissa käytetyt soija ja sake tulevat Japanista. Taidelainaamon puolella esillä olleiden Ikuisten hetkien sarja -teosten mustejäljet ja taolaisuudesta muistuttava nimi niin ikään veivät mieltäni Aasian suuntaan.

Ikuisten hetkien sarja 2 & 3.

Niemitalo sanookin japanilaisen taiteen ja esteettisen ajattelun inspiroineen taidettaan jo lähes kaksikymmentä vuotta. Hän myös usein käyttää teoksissaan japanilaista sumi-mustetta sekä hake-siveltimiä.

– Tapaani tehdä maalauksia liittyy aina ensimmäisestä askeleesta alkaen sattumanvaraisuus, luonnosmaisuus ja lopullisessakin teoksessa osittainen keskeneräisyys, jota itse kutsun hengittävyydeksi. Tekemisen prosessin alussa valitsen vain haluamani värisävyt, mutta teoksen muoto on minulle aina tarkoituksellisesti mysteeri.

– Maalaustapaani voisi verrata japanilaiseen mustemaalaukseen, jossa sivellin, väriaine ja käsi liikkuvat nopeasti ja intuitiivisesti, ja minun tapauksessani usein myös ilman ennalta määrättyä muotoa. Siveltiminä voivat toimia myös heinät, kepit ja korteet. Yritän säilyttää intuitiivisen otteen mahdollisimman pitkään. Kohti lopullista teosta mentäessä tekeminen kuitenkin muuttuu valikoivammaksi sen suhteen, mitä haluan jättää näkyviin ja mitä muuttaa tai peittää.

Niemitalon matkat Japaniin ovat osaltaan vahvistaneet ja syventäneet hänen käsityksiään japanilaisesta estetiikasta ja sen taustalla vaikuttavista shintolaisista ja zenbuddhalaisista ajattelumalleista.

Palaamme jälleen kasvitaiteen pariin.

– Japanilainen kasvienasettelutaide, ikebana, on inspiroinut minua ja taiteilijaystävääni Anne Ruusuvuorta, kun kehitimme muutamia vuosia sitten Flowkameksi nimeämäämme kasviveistämisen tekemisen tapaa. Siinä kasviveistäminen laajentuu modernin länsimaisen taiteentradition suuntaan. Tekemisen yhteydessä oleellista on nauttia kasvien ja luonnonmateriaalien pintarakenteista, muodoista, väreistä, tuoksuista ja niiden kehoa elvyttävästä vaikutuksesta.

Palatkaamme jälleen Ohikiitävä pysyvyys -näyttelyn pariin. Olen keskittynyt kysymyksissäni pääasiassa seinille ripustettuihin koivuvanerille tehtyihin teoksiin. Näiden ja installaatiomaisen Ruosteseinä-teoksen lisäksi tilassa on myös yksi suurempi installaatiomainen kokonaisuus.

Kuin se aika ja muisti ja kaikki.

Kuin se aika ja muisti ja kaikki on kahdestatoista yli metrin mittaisesta japaninpaperisuikaleesta koostuva asetelma. Paperit oli ripustettu säännölliseen ja tiiviiseen asetelmaan, ja ruosteen ja syksyn lehtien sävyt leviävät niissä orgaanisina värialueina.

Teoksen värialueet näyttävät muodostuneen ja levinneen kuin bakteeriviljelmät tai home, omalla tahdollaan ja ilman ihmiskäden vaikutusta. Tätä vaikutelmaa rikkoo paperien viivasuorat laskokset, jotka sekä murtavat ja rajaavat värialueita että luovat niihin kaleidoskooppimaista toisteisuutta.

Niemitalo maalasi paperit käyttäen rautaoksideista tehtyjä vesivärejä, mustetta ja maapigmenttejä. Asetelma sisälsi samanlaista kuvapintaa kuin seinille sijoitetut taulutkin. Kun pohjana on paperi eikä koivuvaneri, on niiden luoma vaikutelma kuitenkin hyvin erilainen, erityisesti kuivempi.

Suoraan paperiasetelman alapuolelle oli sijoitettu teos Kohti nimeämätöntä. Se koostui kivi-, betoni- ja rautaoksidimuruista, joiden asetelmat muistuttavat saarialueiden karttoja. Asetelmien vierelle oli aseteltu ruostunut ja rikkoutunut lentokonelelu.

Kohti nimeämätöntä.

Teosta tulkitessani mieleeni nousi ihmisten jano tutkia ja valloittaa uusia alueita sekä kuluttaa ja hyödyntää maapallon resursseja omia tarpeitaan ja halujaan varten. Lentokoneen ruoste antoi myös suoran muistutuksen niin elävän kuin elottomankin aineen vääjäämättömästä kulumisesta ja muutoksesta.

Eri maa-ainesten karttamaiset asetelmat ja niiden rinnalle aseteltu moderni mutta käyttökelvoton matkailuväline antoivatkin monia mahdollisuuksia tulkita, laajentaa ja yhdistellä näyttelyn teosten teemoja. Suoria vastauksia se ei mahdollisille tulkintatavoilleen tai niistä nouseville kysymyksilleen kuitenkaan tarjonnut.

Suomessa rautaoksidia on käytetty punamultamaaliin, mutta muinaistaiteen osalta niin rautaoksidia kuin mehiläisvahaa enemmänkin hyödyntäneitä kuvataiteellisia teoksia joutuu etsimään muista maista ja kulttuureista. Teos saikin minut miettimään myös näyttelyteoksiin käytettyjen materiaalien kulkemaa maantieteellistä matkaa ja niihin kertynyttä historiaa.

– Näyttelyn rautaoksidit ovat peräisin Italiasta, jossa niitä on käytetty jo varhaisista ajoista lähtien. Punainen pozzuoli, jota on useassa näyttelyni teoksessa, on peräisin Pozzuolin kaupungista, joka oli merkittävä värien kauppapaikka jo antiikin aikana. Pigmenttiä on löytynyt myös Pompeijin seinämaalauksista. On ollut kiehtovaa tutustua arvokkaiden väriaineiden matkaan taidehistorian aikajanalla.

LISÄÄ JUTTUJA: