Haastattelu: Jere Vartiainen OSA 2

Haastattelun ensimmäisessä osassa Jere Vartiainen avasi runojen kirjoittamiseen liittyvää luovaa prosessia. Toisessa osassa saamme kuulla runoilijuuteen liittyviä ilon ja huolen aiheita.

Palautetta ja uusia versioita

Vartiainen sai viimeisimpään runokokoelmaansa Etäisyys, leikkiin palautetta monilta kirjailijoilta pitkin matkaa, mutta ne jäivät hänen mielestään pitkään irrallisiksi johtuen osaksi siitä, miten hukassa hän oli jo itsekin sen kanssa, mistä ja miten halusi oikeasti kirjoittaa.

Runoilijan henkilökohtainen suhde useimpiin kirjailijoihin oli vähäinen, joten hän ei päässyt juuri keskustelemaan tekstistä vaan sai tekstimuotoisen palautteen ja jäi sitä sitten itsekseen miettimään.

‒ Kun saa toistuvasti kuulla, että tekstiä tulee ”selkiyttää”, aiheutti se varmaan tulkinnoillani vain lisää haasteita. Mutta vaikeaa on kai auttaa tekstin kanssa, jos ihminen jo lähtökohtaisesti kirjoittaa vääristä asioista tai väärillä tavoilla.

Viimeisen hylkäyksen eräältä kustantamolta keväällä 2023 saanut versio oli Vartiaisen mukaan varmaankin aika huono. Ja kokemus ”hirveä”. Hän oli tuolloin jo muutenkin huonossa kunnossa, eikä sellainen kokemus auttanut.

‒ Kovasti pelotti, että kirjailijaurani oli siinä, ja samalla moni muukin asia. No, luovuttamisen sijaan kirjoitin itseni ylös siitä montusta. Pistin kaiken vain raa’asti alusta asti uusiksi, tietysti pois lukien monet miltei valmiit sivut ja olennaiset ideat. Kirjoitin seuraavat puoli vuotta täysin yksin.

Vartiainen pyysi palautetta vielä yhdeltä runoilija-kirjailijalta, minkä myötä hän sai ikään kuin annettua itselleen luvan vielä laajentaa teosta, pistää sitä hengittämään enemmän ja etenemään rauhallisemmin.

Tuon jälkeen syntyi teoksen lopullinen muoto väliosioineen, mutta kustannussopimuksen Vartiainen teki Aviadorin kanssa jo yksin työstämänsä version pohjalta. Teos vaati vielä työstämistä, sillä ”eihän runoilija kuuden vuoden jälkeen voi sallia julkaistavaksi jotain turhaa sössöä, ei edes pienissä määrin”.

Ei ollut kyse kirjasta, jossa oli runoilijalle tärkeitä juttuja, vaan Etäisyys, leikki oli tuossa vaiheessa aika lailla Vartiaisen koko elämä.

Vartiaisen mukaan teoksen painoarvoa lisäsi se, että siinä oli toisaalta joitain hyvin henkilökohtaisella tavalla tärkeitä juttuja, mutta kokemus kirjasta oli jo kääntynyt jopa täysin ympäri.

‒ Olisin hyvin mielelläni päästänyt teoksesta irti jo vähän aiemmin, mutta jotenkin tuntui, että tekemistä riitti vielä siihen asti, kun teos tuli viimein painosta. Monella tapaa suoritan teoksen taittoa, ja sen ulkoasu on minulle hyvin tärkeä, joten taitossa sai vielä stressata valitettavan paljon.

Uusi leikki

Etäisyys, leikkiin verrattuna uuden teoksen käsikirjoitus on lähtenyt Vartiaisen mielestä etenemään huomattavasti helpommin. Hänellä oli paljon materiaalia Etäisyys, leikin työstämisprosessista ‒ sellaista mikä tasollisesti olisi siihen sopinut, mutta ei temaattisesti.

Kokonaisuuden työstäminen on runoilijan mukaan kuitenkin oma juttunsa, ja moni niin sanotusti valmis materiaali saattaa käydä ennen painokonetta läpi vielä monenlaisia vaiheita. Vartiainen kertoo, että joskus esimerkiksi tekstifragmentin idea säilyy, mutta kaikki sanat ja muoto vaihtuvat, tai sitten toisin päin.

‒ Puhumattakaan minulle tyypillisestä fragmenttien leijailusta tekstistä ja sivusta toiseen. Etäisyys, leikin prosessi valitettavasti opetti, että omaan mieleen ei voi välttämättä ikinä luottaa – vaikka teksti vaikuttaisi tänään huippuhyvälle, saatan kuukauden päästä huomata, että olen vain nähnyt mitä olen halunnut nähdä silloisen tunteen ohjaamana.

Parempi opetus on Vartiaiselle ollut se, että hän yrittää pitää tekstin kanssa mahdollisimman paljon hauskaa, vaikka ”verensyöksy tietysti vaaniikin aina seuraavan nurkan takana”. Usein, kun vain leikkii kielellä ja muodolla, saattaa samalla kirjoittaa jotain syvälle osuvaa.

‒ Ja se on tärkeä kirjoittamistani ohjaava periaate: jos mahdollista, jokaisen aukeaman tulisi potkaista vähintään päähän, sydämeen, nauruhermoihin tai genitaaleihin. Mielellään tietysti useampaan kerrallaan.

Runous kielen alkulähteenä

Vartiaiselle runous on kirjallisuuden ykköslaji, jonka mahdollisuudet ovat rajattomat. Tai kenties asia on myös niin, että hänelle genrerajojen ylitykset ovat niin olennainen osa kirjoittamista, että hän vähän kuin tekee kaikesta runoutta.

Vartiaisen mukaan tuo rajattomuus pätee tietysti myös muihin kirjallisuudenlajeihin, mutta runoudella on hänen kokemuksessaan tämän suhteen erityisasema. Voi olla, että hän kokeilee ihan selkeää proosaa tai muuta kirjallisuuden lajia itsekin jatkossa – sen lisäksi, että lisäilee runoteoksiinsa proosaelementtejä.

”Coen-veljesten elokuvista sanottiin joskus, että he tekevät kaikista genreistä mustaa komediaa. Ehkä suhteeni runouteeni on vähän samanlainen?”

– Mutta varmaan sisimmässäni koen itseni jatkossakin ennen kaikkea runoilijaksi. Oli miellyttävää, kun Hesarin kriitikko Vesa Rantama kommentoi arviossaan Etäisyys, leikistä, ettei kielellinen kokeilevuus ole useinkaan tyhjänpäiväistä kikkailua vaan juuri se elementti, mikä tuo tekstin lähelle lukijaa.

Vartiainen muistaa, että samainen kriitikko taisi jossain eri tekstissä puhua siitä, miten hän kokee runouden jonkinlaisena kielen alkulähteenä, mistä muut genret sitten vievät juttuja omiin suuntiinsa.

Nämä ovat myös Vartiaisen omia kokemuksia ja pyrkimyksiä runoudessa. Hän ajattelee, että parhaimmillaan runous antaa lukijoilleen ja kokijoilleen paljon ja monenlaista kirjoina, esityksinä, missä vain muodossa, jonka voimme keksiä.

Puuttuva yleisö

Etäisyys, leikki on saanut useita ylistäviä kritiikkejä, ja Vartiainen on esiintynyt teoksen kanssa lavojen lisäksi televisiossakin. Hän kokee, ettei runoudelle anneta samalla tavalla huomiota lehdissä, verkkosivuilla ja ohjelmissa kuin proosalle.

‒ Se on asia, joka edelleen turhauttaa, ahdistaa, katkeroittaa, suututtaa ja surettaa minua hirvittävästi. Aiemminkin olen jossain haastattelussa todennut jotain sen suuntaista, että runous ei valitettavasti tavoita monia niistä ihmisistä, joille se antaisi kaikkein eniten.

Vartiainen ajattelee, että parhaimmillaan runous antaa lukijoilleen ja kokijoilleen paljon ja monenlaista kirjoina, esityksinä, missä vain muodossa, jonka voimme keksiä.

Vartiaisen mukaan ihmisillä on yhä sellaisia pelokkaita ajatuksia runoudesta, ettei sitä ymmärretä ja siten joudutaan kokemaan itsensä hölmöksi. Runoutta on kuitenkin loputtoman monenlaista, saman teoksen sisällä riipivää ja puhuttelevaa mutta myös erittäin viihdyttävää.

‒ Tästä härskisti esimerkkinä Etäisyys, leikki. Teoksessa on kipeitä, haastavia ja lohdullisia osioita liittyen menetyksiin ja ihmissuhteiden haasteisiin, mutta siinä on myös paljon sellaista, mikä puhuttelun lisäksi viihdyttää ja jopa naurattaa ääneen.

Vartiainen mainitsee överöityvän äijätervehdysten sarjan, joka on teoksen sisällä esimerkkinä sosiaalisen performoinnin haasteista ja kritiikkinä kenties ahtaille rooliodotuksille. Sen on myös tarkoitus naurattaa.

‒ Live-vetoni löytyy Yle Areenan Kulttuuricocktail Live -ohjelmasta, jossa vierailin maaliskuussa. Katsokaa.

Ja mitä tulee runouden ymmärtämiseen, Vartiaisen inhokkiaiheeseen, hän ei nykyisin yritä niinkään lievittää ihmisten pelkoja vaan laajentaa niitä. Vartiainen muistuttaa, että useimmat meistä eivät ymmärrä oman suosikkibiisinsä sanoja täysin samalla tavalla kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Hänen mukaansa emme ymmärrä edes parhaiden ystäviemme puheita 100-prosenttisesti siten kuin toinen tarkoittaa.

‒ Eli jos haluat pelätä ymmärtämistä ja sen puutetta, älä pelkää pelkästään runoutta, vaan pelkää jumalauta ihan kaikkea. Runous on parhaita asioita, mitä tämä maailma on minulle ikinä tarjonnut, ja toivon, että sellaisetkin ihmiset, joita runous vielä arveluttaa, antavat sille mahdollisuuden.

LISÄÄ JUTTUJA: