Haastattelu: Jere Vartiainen OSA 1

Oululaiselta runoilija Jere Vartiaiselta on julkaistu neljä runokokoelmaa, joista viimeisin Etäisyys, leikki ilmestyi vuonna 2024 Aviadorin kustantamana.

Vartiainen kokeilee mielellään erilaisia keinoja, sävyjä, kieltä ja muotoa löytääkseen tuoreita tapoja luoda runoutta. Keinot voivat olla kertovia, ilmaisevia tai miksei vaikka vähän sekoittaviakin, sillä ”onhan elämä ja kommunikointi myös sellaista”.

Leijailevat fragmentit

Viimeisimmästä Kuiskeen haastattelusta on vierähtänyt viitisen vuotta. Tällä kertaa Vartiainen kertoo, mitä kaikkea liittyy runojen kirjoittamisen luovaan prosessiin.

‒ Runokirjoille lienee siinä määrin luovia prosesseja kuin on kirjoittajia, ja niinhän latteastikin todetaan, että jokainen teos opettaa kirjoittamaan itseään. Joka kerta uudestaan, ainakin jos on valmis uudistumaan kirjoittajana. Ja usein myös silloin, kun ei ole siihen valmis.

Vartiaisella vaihtelevat monenlaiset prosessit yhden teoksen ja myös yhden tekstin sisällä. Joskus kyse on siitä, että on juuri sellainen asia, josta hänen on pakko kirjoittaa. Joskus hän taas kirjoittaa hajanaisia fragmentteja, jotka löytävät lopulta paikkansa.

Toisinaan tekstin kokonaisuus on selkeä, joskin pitkään muutoksessa. Näin on käynyt esimerkiksi Vartiaisen uusimman teoksen Valonarka-hahmon kanssa. Usein käy kuitenkin niin, että teos etenee fragmenttien ja tekstikokonaisuuksien kautta vieden kokonaisuutta eteenpäin.

‒ Minulla käy usein niinkin, että fragmentit leijailevat teosta kirjoittaessa tekstistä tai sivusta toiseen. Oma prosessini oli varsinkin Etäisyys, leikin ja nyt työstyvän, muun muassa runoutta ja proosaa yhdistelevän, käsikirjoituksen kanssa sellainen, että kirjoitin hyvin selkeästi teoskokonaisuutta, en yksittäisiä runoja tai tekstejä.

Vartiaiselle kielellinen tuoreus ja innovatiivisuus ovat tärkeä osa runoutta.

Vartiainen kertoo, että Etäisyys, leikin eri osioissa on ydinteksti, joka kuljettaa kokonaisuutta kokemuksesta toiseen, ja lisäksi on välitekstejä, jotka voi tulkita minäpuhujan kokemuksiksi.

‒ Niitä ovat Etäisyys, leikin somepäivitykset, joissa käsitellään minäpuhujalle tärkeitä asioita mutta täysin eri rekisterissä kuin sisäisissä kokemuksissa tai Valonaran satumaailmassa.

Muoto ja kieli

Vartiaiselle tekstiä voi toisinaan sanella ensin muoto, jolloin varsinainen sisältö tulee myöhemmin. Tästä hän mainitsee hyvänä esimerkkinä Minuus | Miinus -teoksen TE-toimiston kirjeen.

Toisaalta muoto sanelee myös sitä, miten runoilija täyttää sivuja ja aukeamia. Runoteosta kirjoittaessa Vartiainen pitää koko ajan mielessä aukeamanäkymän ja tekee teokselle jo silloin taittoa. Hän ajattelee: Tähän kuuluu jokin pitkä tai iso teksti, tähän vain muutama rivi tai kuvamainen teksti.

‒ Susinukke Kosola totesi Tuli & Savu -lehden säejutussa, että hänelle säemuoto on jo kuollut ja hän katsoo aukeamia ennen kaikkea tilana, jonka täyttää tietyllä tavalla. Taisin suorastaan napsauttaa sormiani: haa, tämä on juuri siten kuin itse asian koen!

Muotoon ja kieleen, niin runossa kuin muussakin tekstissä, Vartiaisella vaikuttaa myös suuresti itsensä haastaminen ja ymmärrys sen suhteen, milloin teoskokonaisuus tarvitsee esimerkiksi runollista tai aforistisen kiteytynyttä kieltä.

Hän miettii, milloin tarvitaan proosallisen pitkällistä tai konkreettisesti havainnollistavaa kieltä, milloin sävyn kuuluu olla vähän keveämpi, jopa ääneen naurattava, ja milloin vakava tai vaikka jotain näiden välillä.

‒ Voi olla, että minulle rekisterit vaihtelevat yksittäisten tekstien sisälläkin aika paljon, mutta onhan elämäkin sellaista: usein kevennetään raskaita asioita huumorilla, kerrotaan hauskoja juttuja edesmenneestä hautajaisissa. Koetaan samaan aikaan surua, vihaa, rakkautta tai kaikenlaista ristiriitaisen inhimillistä sotkukauhistusta.

Uusia kokeiluja

Työstyvän käsikirjoituksen suhteen Vartiaisella oli jo pitkään käynyt mielessä, että hän sekoittaisi proosaa runouteen yhdessä tekstissä tai ihan erikseen teoksen sisällä, jopa vahvemmin kuin Etäisyys, leikissä. Siinä etenkin Valonarka-hahmon satuosiot ovat paikoin hyvin proosamaisia ja proosafragmentti on kovasti käytössä muuallakin.

‒ En ollut yrittänytkään kirjoittaa novelleja yli vuosikymmeneen, mutta koin vahvasti, että se on kokeilemisen arvoista, ja nyt tuntuu, että tulokset ovat kiinnostavia. Paikoin nämä novellintapaiset on tungettu täyteen runoutta ja runollisia kiteytyksiä, mutta vaikeaa olisi kiistää, että kyse on monelta osin proosasta eikä vain proosamaisesta runoudesta.

Uuden kokeilu pitää inspiraatiota yllä, mutta Vartiainen kokee kielellisen tuoreuden ja innovatiivisuuden tärkeänä osana runoutta. Lukijana hänen voi olla vaikeaa uskoa runotekstiin, jos teksti ei ole jollain tapaa kirjoittajan omaa kieltä.

‒ En tarkoita, että joka sanan tulisi olla itsekeksittyä uudiskieltä, mutta teoksessa jonkinlainen tuoreus, oli kyse näkökulmasta, kielestä, keinoista, mistä vain, on ehdoton hyve. Että löytää jotenkin sen oikean kielen, mitä juuri tämä teksti ja kokonaisuus tarvitsee.

Vartiaisella oli kirjoitusprosessinsa aikana joitakin selkeitä ajatuksia, mistä hän haluaa kirjoittaa, ja sitten joitakin hyvin vääriä.

Toki runouden parissa päivänsä viettävänä henkilönä Vartiaisen on joskus vaikeaa sulkea pois keskittymistä tekniikkaan sisällön sijaan. Usein hän kaipaa runoteoksilta ”emotionaalisen takapotkun” ja muun kiinnostavuuden lisäksi jonkinlaista inspiroimista.

‒ Toisten kirjailijoiden runoteokset toimivat minulla usein joko lapioina jonnekin syvemmälle ihmismieleen ja maailmaan tai sitten ponnahduslautoina johonkin ihan uuteen suuntaan. Näin ainakin parhaimmillaan, jos ajattelen omaa kirjoittamistani.

Mutta runous vaikuttaa kuitenkin vaikealta taiteenlajilta. Ei kai sitä kuka tahansa osaa?

‒ Kaikki edellä mainittu tuli ilmaistua verrattain leppoisasti, ikään kuin olisi helppoa luoda uutta pomppien uusiin suuntiin ja kaivaen työpöydän alle käytäviä satumaihin, missä sitten vain tanssii menemään kaiken maailman tuoreuden, ihanuuden ja hulppeuden kanssa.

Vartiaisen mielestä runoteoksen työstäminen on mukavimmillaan tietysti tuota – sillä liekö monta parempaa tunnetta kuin ”se inspiraatioroihuava uuden löytäminen ja itsensä yllättäminen, kun ulos tulee tuikeinta jumallannoitetta evö”.

‒ Enimmäkseen tekeminen taitaa silti olla sellaista veren ja suolenpätkien hikoilua.

Oma erityisominaisuus

Vartiaisen ei ollut tarkoitus pitää yli kuuden vuoden julkaisutaukoa Minuus | Miinuksen ja Etäisyys, leikin välillä. Hän oletti, että seuraava teos syntyisi parissa vuodessa ja uusi kustantamokin löytyisi Koleran lopetettua toimintansa ‒ olihan aiempi teos ollut Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkaana ja kaikkea.

‒ Miu mau, näin minä vain leijailen menestyksestä toiseen kuin kissankarvatuppo kevättuulen ihanasta. No, nuo vuodet olivat aika rankkoja muutenkin, enkä ehkä ollut aina kauhean luovassa kunnossa.

Vartiainen kirjoitti valtavasti kyseisen prosessin viiden vuoden aikana, ja paljon sellaista, mikä ei lopulta sopinut temaattisesti teokseen, mutta on löytänyt kotinsa nyt työstyvästä teoksesta.

‒ Olen valitettavan sinnikäs, siinäkin mielessä, että jaksan hakata päätä samaan kohtaan samassa seinässä, kunnes aivoista ei ole jäljellä kuin limaa ja tomua ja sitten jatkan hakkaamista rangalla niin kuin kauan kuin siinä hermonytkähdystä riittää.

Mitä kauemmin runoilijan kirjoitusprosessi kesti, sitä pahemmin tikittivät kaikenlaiset kellot ja koko ajan kiristyvä kokemus, että kohta pitäisi olla jo valmista. Ja mitä kireämpi oli, sitä vaikeampaa oli tehdä niitä kirjoittamiselle elintärkeitä luovutuksia, joissa runoilija toteaa: ”Tämä ole toiminut enää hetkeen, aloitetaanpa alusta”.

‒ Minulla oli myös kasvavia pelkoja siitä, ettei minua oteta tekijänä vakavasti, sillä koin, että joillekin lukijoille Minuus | Miinuksen huumori oli jotenkin vaikea asia – että ikään kuin teos ei ole vakavasti otettavaa tavaraa, jos se käyttää huumoria. Tästä tein sitten pitkään sen väärän johtopäätöksen, että minun kannattaa karsia työstyvän teoksen huumoria.

Lopulta Vartiainen ymmärsi, että huumori voi olla jopa hänen erityisominaisuutensa kirjoittajana ja tärkeä osa teosta, joka käsittelee hyvin raskaita teemoja, kuten turvattomuutta ja erilaisia traumoja sekä haitallisia kehityskulkuja ihmissuhteissa, kun teoksen hahmot pyrkivät yhteyteen toisten kanssa.

LISÄÄ JUTTUJA: