Aino Krohn: Mustarastas on minunkin nimeni

Mustarastaan sävel on kirkas 

21.11.2022
Teksti:

Esikoisrunoilija Aino Krohn sukeltaa ihmisen tunne-elämän syviin vesiin kokoelmassaan Mustarastas on minunkin nimeni. Lapsesta asti runoja kirjoittanut Krohn voitti YLE:n ja Suomen Luonnon Päivän säätiön luontorunokilpailun 2020. 

Krohn kirjoittaa ihmisen luonnosta, luopumisesta, surusta – hetkistä, joiden tietää olevan viimeisiä, ja juuri siksi niin merkityksellisiä. Runot kertovat kuolemasta ja erosta. Kun tietää surun tulevan, kohtaa mustarastaan laulun.

Mustarastas on viestintuoja, se on tullut hakemaan sinua ja puhuu lintujen kieltä. Mystinen yöllä liikkuva mustarastas on älykäs kirjallisuudessa usein esiintyvä lintu, juhlava mustassa puvussaan.

Surun tunne läikehtii sisällä ensimmäisestä runosta lähtien. Rakas isä oli lähdössä sinne, mistä ei enää ole paluuta. 

Kun on rakastanut, luopuminen on tuskallista. Eihän ihan vielä, onhan vielä hetki aikaa? Suru ja kaipaus ovat meille yhteisiä tunteita, kuten muistojen kerrostuminen erilaisiksi tunnetiloiksi. 

Surujen muodoista mielen kerroksiin

Kokoelman runot jakautuvat seitsemään lukuun. Suru, luopuminen ja ilo vuorottelevat. Unenomaiset, utuiset mielikuvat liikkuvat piilotajunnan rajamailla. Tuska värittää eri sävyin, kun on erottava läheisestä, lapsesta tai rakastetusta. Rakastettua voi vielä odottaa. 

Runot jättävät tilaa ajatuksille ja koskettavat vaikeasti jaettavia, tuskallisiakin ihmisyyden kokemuksia. Säkeisiin on helppo samaistua. Teoksen kieli on eheää ja tarinan kaltainen rakenne avaa merkityksiä. Kokoelmaa on helppo lukea. Jokaisella lukukerralla avautuu uusia näkymiä peilaten aina senhetkistä tunnetilaa.   

Täällä kaikki jatkuu nyt
erilaisena, onttona, humisevana.
En enää etsi sinua kaduilta
en odota soittoasi
en itke
iloitsen
sain rakastaa sinua. 

Kehollinen kokemus

Krohnin runot resonoivat kehollisina kokemuksina. Ne läpäisevät pinnan ja liikkuvat syvällä. Lopulta sanat nousevat pinnan alta ja koskettavat. Tunnetta on vaikea kuvata. Mustarastaan luo on lohdullista palata, kun kaipaan lähelle itseäni.

Itken kun luen kirjaa, sanat ottavat kiinni surusta –  menetetyistä rakkauksista. Mustarastas koskettaa syvältä. Aino Krohnin kokoelma olisi kaunis lahja ystävälle, joka vaeltaa menetyksen laaksossa mutta kurkottaa jo kohti kotia.  

Älä pelkää, vaikka ilta vie meiltä ääriviivat.
Lukit kutovat niistä seittejään, punovat
unisieppareita metsän ikkunoihin, voit
jättää sinne painajaisesi.
Katso pimeään kanssani
lepää, leiju, hajoa. Katso:
aamulla kaste tiivistyy verkkoon
pisaran pienessä linssissä ylösalaisin
mutta kuitenkin
siinähän sinä taas olet!
Täydellinen. Todellinen.
Kaunis kuin uusi päivä. 

Mustarastas on minunkin nimeni
Aino Krohn

Basam Books
75 sivua


LISÄÄ JUTTUJA:

kent Westend