Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka
Surussa navigointi on vaikeinta
Veera Ikosen esikoisteos Pimeässä syttyy majakka vie lukijan keskelle karua saarta ja surua, joka käy ytimeen asti kuin kolea merituuli.
Pariskuntaa on kohdannut suurin mahdollinen menetys, heidän lapsensa on kuollut. Elina ei kestä nähdä lastenrattaita, perheitä ja elämää, joka tulee lautallakin vastaan sokeria sormissa ja kurkistaa kantoliinan mutkasta. Muistutukset siitä, että arki jatkuu, ainakin joillakin, ovat surevalle liikaa.
“Mikäs teidät tänne lennätti? … Jansson katsoo syrjäkarein. “Jaa, sä suret.” Hän rykäisee ja sylkäisee taitavasti tuuleen. “Suru on kuin sylki. Ei sitä pääse pakoon. Se kulkee aina mukana.” … “Se sun mies, sekin suree. Sen näkee asennosta. Ja niistä kameroista.”
Kalliosaari sielunmaisemana
Saari, talven kylmyys ja paljaat kalliot resonoivat Elinan tunnelmaa. Elämä on paennut hänestä, hän on paennut elämästä. On vaikea löytää merkitystä olemassaololle. Ja silti saarella on myös majakka, pimeässä kulkevien opastaja ja toivo siitä, että voi löytää takaisin, ehkäpä omaan itseensä.
Majakan esittelyssä Elina kuulee: “Mutta surussa navigointi on vaikeinta”. Hän kysyy tarkennusta, ja esittelijä toistaa: “Sumussa navigointi on vaikeinta.” Ikosen kirjassa parasta on juuri surun kuvaus. Hän käyttää ympäröivää maisemaa heijastamaan päähenkilön tunteita tai niiden poissaoloa – sisäistä tyhjyyttä. Kirja pohjaa Ikosen omiin kokemuksiin lapsen menettämisestä.
Elämän ääniä
Keskiössä on Elinan kokemus. Kirjaa viedään eteenpäin myös saarella asuvien äidin ja tyttären tarinan kautta. Stellalla ja Miljalla on omat surunsa ja omat tapansa selviytyä. Tarinat kietoutuvat yhteen ennakoitavalla tavalla jo kirjan alkulehdillä. Mietin, olisiko Elinan ja Markuksen kokemuksen kuvaus kantanut ilman toista, rinnakkaista tarinaa ja kirjan henkilöiden vastakkainasettelua.
Olisiko surun kuvaus voinut olla syvempi vai saiko suru kaikupohjansa juuri rinnakkaisista tarinoista? Stellan räiskyvä ja epäsovinnainen tapa olla ja elää luo vahvan kontrastin Elinan värittömään olemukseen. Milja taas on juuri sitä, mitä Elina pakeni: lapsi, joka mutkattomasti ottaa kontaktia ja on häpeämättömän todellinen ja elävä.
Kaunis, kuvaileva kerronta on Ikosen vahvuus. Hän maalaa sanoilla tunnelmia, joihin on helppo upota. Kirjan juoni on yllätyksetön. On jopa liian helppoa lukea kirjoittajan vihjeitä ja täyttää tarinan aukkopaikat tiedonmuruilla. Kirja ei tarjoa juuri haastetta. Pidin siitä, että kirjan aika ei kulje vain eteenpäin. Välillä käydään päähenkilöiden muistoissa.
Kirja on kokonaisuutena koskettava. Sen arvo on juuri surun kuvaamisessa. Pariskunnan keskinäinen vuorovaikutus tuntuu myös todelta. Se, miten aluksi Elinan suru on pääosassa ja Markus työntää oman menetyksensä piiloon kuin pienet potkuhousut kuoritakin taskuun.
Siellä se odottaa kunnes miehen surun on mahdollista päästä esiin – vasta siinä kohden, kun Elina on riittävästi pinnalla oman surunsa kanssa. Kun majakkaan on syttynyt jo valo.
LISÄÄ JUTTUJA:
