John King: Teurastamosta nousee rukous
Vegaaninen verikosto
Eläinoikeusaktivisti kokkaa maukasta vegaanista masalaa ja vetää välillä metsästäjiä turpaan. Teuraalle matkalla olevat siat pelkäävät henkensä puolesta ja teurastus koetaan heidän näkökulmastaan. Lihateollisuudella rikastuneet yrittäjät irstailevat, kunnes heidät tapetaan ja ripustetaan lihakoukuista kaapin oveen roikkumaan. John Kingin toinen suomeksi käännetty romaani Teurastamosta nousee rukous (Slaughterhouse Prayer, suom. Juha Ahokas ) pitää sisällään kaikkea tätä.
(Varoitus: Arvostelu sisältää juonipaljastuksia!)
Minä vastaan maailma
Teurastamosta nousee rukous on ajankohtainen, rohkea ja kursailematon kannanotto eläinten oikeuksien puolesta, mutta kaikilta osiltaan se ei osu maaliinsa. Tehdessäni tuttavuutta teoksen päähenkilön, Michael Tannerin kanssa ensimmäinen ajatukseni on: ”Vau, päähenkilö on vegaani!”. Toinen, hyvin pian nouseva ajatus taas on: ”Hitto, onpa rasittava tyyppi.”
Tanner liittyy kaunokirjallisten vegaanihahmojen harvalukuiseen joukkoon. Vegaanit ja kasvissyöjät eivät vielä ole romaaneissa valtavirtaa vaan useimmiten stereotyyppisiä sivuhenkilöitä, päätarinan sivussa itäviä ituhippejä, joille voi vähän naureskella.
Kingin päähenkilö sen sijaan on ikääntyvä vegaani, joka ei ole luopunut arvoistaan. Hän pakenee pahaa maailmaa pubiin, siirtolapuutarhapalstalle ja kokkaamiseen. Palstaviljelyn juurruttava vaikutus ja ruuanlaiton meditatiivisuus luovat mainion kontrastin raa’alle väkivallalle. Samalla lukija saa kiinnostavia reseptivinkkejä. On mielenkiintoista nähdä maailma vegaanin fokalisoimana, koska jo näkökulma itsessään on kannanotto. Tanner ei myöskään kaihda väkivaltaa ratkaisuna. Hän ei ole pasifisti, vaan antaa nyrkkiensä puhua, jos tarve vaatii, ja usein se vaatii.
Pubin asiakkaat olivat kuin isoja lapsia, liian suuriksi venähtäneitä poikia, ja hän kuvitteli heidät grillijonoon tilaamaan kalaa, hampurilaisia, kanaa, kebabeja. Kunpa he näkisivät saman mitä hän: tukehtuvia kaloja, kahlittuja härkiä vuotamassa kuiviin, mestattuja kukkoja, kiljuvia lampaita.”
Tanner yrittää pysyä arkensa syrjässä kiinni, mutta hänen mielensä tulvii yli maailman pahuutta, ja hänen minänsä hajoaa muistoihin ja loputtomaan eläinten kokemukseen eläytymiseen. Myös arvostelijan mieli hakeutuu kahtaalle: lukeako teosta omista lähtökohdista, omalla nenällä olevien kasvissyöjän lasien lävitse vai pyrkiäkö eläytymään kuvitteellisen sekasyöjän kokemukseen?
Kaunokirjallista teosta on aina mahdollisuus lukea niin sanotusti vastakarvaan, kyseenalaistaen sen maailmaankuvaa. Mutta mitä se tässä tapauksessa tarkoittaisi, kun ruokapöytä on jo käännetty ympäri ja siivottu lihoista? Romaani harjaa lihaa syövän lukijan turkkia nurin, eikä sen saavuttamiseksi edes tarvita muuta kuin vegaani päähenkilö. Tämä on teoksen ehdoton ansio.
Päätän jättää lasit nenälle mutta myös kurkistella tasaisin väliajoin niiden yli. Siitä huolimatta Tannerin tapa katsoa maailmaa alkaa puuduttaa hyvin pian. Hän havainnoi, kuinka eläinrakkaat ihmiset käyttävät nahka-asusteita ja syövät lihaa pysähtymättä miettimään ruuan alkuperää tai teurastusta, jonka ruuan olemassaolo vaatii.
Tannerin arvokkaat huomiot, kuten esimerkiksi se, miten hevoset ovat näytelleet tärkeää roolia ihmiskunnan kehityksen polulla, menettävät tehonsa toistuessaan liian usein. Tannerin on lähes mahdotonta olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten ihmiset sivuuttavat epämiellyttävät moraaliset pulmat, oikeuttavat kärsimystä aiheuttavaa toimintaansa ja suojelevat valintojaan joko sulkemalla silmänsä tai katsomalla vähän sivuun.
Turhautuneesta ja moraalista ylemmyyttä kokevasta miehestä tulee tuomari, valamiehistö ja lopulta myös tuomion toimeenpanija hänen murhatessaan riittävän ilkeinä pitämiään henkilöitä, kuten teurastamon työntekijöitä ja lihatuotteita tuottavan yrityksen omistajan. Murhaajan henkilöllisyyttä ei paljasteta, ja lukijaa pidetään jännityksessä, kun Tanner ei myönnä edes itselleen olevansa tekojen takana. Pienet vihjeet kuitenkin paljastavat totuuden. Tämä rakenteellinen ratkaisu pitää mielenkiintoa yllä.
Tolloja teurastajia ja ilkeitä ihmisiä
Ihmiset suhtautuvat eläimiin ristiriitaisesti myös tosimaailmassa. Lemmikin omistaja voi syödä lihaa huolimatta siitä, että rakastaa koiraansa tai kissaansa. Raportit toisensa jälkeen kertovat ruuan- ja erityisesti lihantuotannon kuormittavan ilmastoa. Ruuantuotanto uhkaa luonnon monimuotoisuutta ja ajaa lajeja sukupuuttoon, mutta kykenemme sivuuttamaan nämä faktat.
Ilmiötä on selitetty esimerkiksi kognitiivisen dissonanssin käsitteen avulla. Ihminen voi dissonanssin tilassa pitää kiinni kahdesta vastakkaisesta totuuskäsityksestä yhtä aikaa. Teurastamosta nousee rukous tutkii tätä samaa paradoksia, mutta sen tarjoama vastaus ontuu.
Romaani toteaa, että suurimmassa osassa ihmisiä on sisäsyntyistä pahuutta. Varakas lihantuottaja kuvataan ylimielisenä narsistina ja raiskaajana, ja teurastamon työntekijät brutaaleina sovinistisina öykkäreinä, joiden älykkyysosamäärä on niin alhainen, että siihen kompastuu.
Bob yritti nyt iskeä tarjoilijatarta, mutta puhui sammaltamalla ja Ricky arveli, että myös tarjoilijatar oli saanut heistä tarpeekseen. Helvetin lunttu oli kunnon panon tarpeessa, hänen ystävänsä voisi viedä naisen pubin taakse ja vetää siellä tätä kannikkaan.”
Tollot teurastajat ovat tuskastuttavaa luettavaa. Kertoja yrittää hahmotella osaan heistä inhimillisyyttä puhumalla heidän perheistään ja asuntolainoistaan, mutta epäonnistuu, jolloin jäljelle jää vain epäuskottavia karikatyyrejä. Tehotuotannossa eläimiin kohdistuu laajamittaista väkivaltaa, mutta sen syy ei voi lopulta olla totaalisessa pahuudessa eikä ihmisissä, jotka olisivat täysin välinpitämättömiä.
Jokainen marketista hunajamarinoidun broilerinsa ostava ei ole ilkeästi virnistelevä pahis. Totuus on tarun mustavalkoisuutta harmaampaa, mutta ei välttämättä vähemmän kiinnostavaa, ja siksi soisikin, että myös päähenkilön vastavoimissa olisi enemmän ulottuvuuksia.
Kirjailija-King ei kuitenkaan pyri ymmärtämään vaan tuomitsee surutta. Tässä piilee teoksen suurin ongelma. Toistuvasti tuntuu siltä, että äänessä on tekijä itse, omine arvoineen. Myös Kingin aiempi tuotanto on heikommassa asemassa olevien puolelle asettuvaa ja luokkatietoista. Tuotantoeläinten voi katsoa olevan kaikista alisteisimmassa asemassa, mutta siitä huolimatta toivoisi, että romaani luottaa kaunokirjallisiin keinoihin eikä livahda pamfletin puolelle.
Tuotantoeläinten kyyneleet
King ei säästele eläinkuvauksessaan verta, ulosteita tai pelkoa. Lukija saa seurata Pietarin ja Paavalin, sikaveljesten, teurastusta ja verenlaskua heidän silmiensä kautta katsottuna. Maija-karitsa kaipaa äitiään, kun tätä kuljetetaan lampaita täynnä olevassa kuorma-autossa kohti teurastamoa. Mansikki-lehmä raiskataan eli keinosiemennetään väkivaltaisesti.
Romaani näyttää ruuantuotannon kulissien takana olevan kärsimyksen, mutta kuvauksen määrä herättää ymmärtämisen, saati dissonanssin tilasta havahtumisen sijaan ajoittain halua hypätä sivujen yli. Silloin viestikapula putoaa.
Eläinten näkökulmasta tapahtuva kerronta on kiitettävä valinta. Välillä King kuitenkin lipsahtaa liian syvälle sentimentaalisuuteen. Lisäksi sikojen, lehmien ja lampaiden sisäinen maailma on osittain hyvin karkeasti antropomorfisoitu eli inhimillistetty.
Jo pelkkä ajatus siitä, että tuo eläväinen nyytti oli pullahtanut hänen sisältään, oli todella ihmeellinen, hän lupasi huolehtia siitä ja suojella sitä, hengitti nyt syvään ja malttoi tuskin odottaa, että pääsisi ulos kävelyttämään lastaan rakastamalleen niitylle. Kaikki kääntyisi parhain päin.”
Mansikki suunnittelee kesää vasikkansa kanssa. Tässä kohtaa teos ottaa turhan rohkeita loikkia asioiden edelle. Maidontuotanto vaatii poikimisen, ja emä ja vasikka erotetaan toisistaan yleensä lähes heti, mikä aiheuttaa molemmille ahdistusta.
Onko tämän kuvaamiseksi silti tarpeen olettaa, että lehmä hahmottaa ajan kulun samalla tavoin kuin me? Miksi muunlajisten eläinten tulisi olla ihmiseläimen kaltaisia ollakseen arvokkaita ja itseisarvoisia subjekteja, joille ei saa aiheuttaa kärsimystä?
Tiede tuottaa koko ajan uutta ja kiinnostavaa tietoa eri eläinten tietoisuudesta ja kognitiivisista kyvyistä. Heidän älykkyytensä voi kuitenkin olla hyvin erilaista kuin omamme, eikä se ei tee siitä vähemmän arvokasta.
Vegaanisotilas eläinten äänenä
Teurastamosta nousee rukous voisi olla mielenkiintoinen kaunokirjallinen koe, mutta se kompastuu julistavuuteensa. Kokeen kannattavuutta ei myöskään voi olla kyseenalaistamatta. Michael Tannerin mielenmaisema toimii kyllä testialustana sille, mitä ääritapauksessa voi tapahtua, kun yksilön arvoja, valintoja ja halua tehdä hyvää vähätellään ja pilkataan jatkuvasti.
Silti voi kysyä, millaisen vastaanoton Tannerista kuoriutuva vegaanisotilas saa ja millaista kuvaa hän osaltaan piirtää vegaaneista. Kun kirjalliset vegaanihahmot ovat harvassa ja osa näkee vegaanit edelleen moralisoivina ja ehdottomina kieltäytyjinä, päätyykö Tannerin hahmo vain vahvistamaan ja jopa venyttämään tätä sitkeää stereotypiaa äärimmilleen?
Vegaanilukija voi samaistua moniin Tannerin tuntemuksiin. Marginaalissa olo ja ulkopuolelta tuleva omien valintojen ja pahimmillaan koko identiteetin kyseenalaistaminen ei ole psyykkisesti kevyttä nyhtökauraa, mutta turha toisto murtaa samaistumiselta siivet hyvin pian – viimeistään silloin, kun Tannerin nyrkit alkavat viuhua. Muille Tanner taas saattaa näyttäytyä vain harhaisena terroristina, varsinaisena kilarivegaanin perikuvana, vaikka hänen ruokateollisuudesta tekemänsä huomiot ovatkin osuvia.
Ihmiset pöyhkeilivät moraalisuudessaan samalla kun heidän rinnallaan oli koko ajan rinnakkainen todellisuus, järjestelmällisen ja teollisen väkivallan keskeytymättömät orgiat.”
Viime vuosina vegetarismi ja veganismi ovat alkaneet kiinnostaa yhä kasvavaa joukkoa ihmisiä. Tämä näkyy kauppojen hyllyillä ja esimerkiksi suosittuina vegaani- ja kasvisruokahaasteina. Empatia ja pyrkimys asteittaiseen muutokseen korostuvat ehdottomuuden sijasta, ja tässä mielessä Michael Tanner alkaa olla jo vanhanaikainen hahmo.
Teos sisältää ansiokkaita aineksia ja selvän tahtotilan olla romaani, joka antaa äänen eläimille. Ollakseen todella merkittävä puheenvuoro tuotantoeläinten puolesta se kuitenkin tarvitsisi palettiinsa lisää harmaan eri sävyjä, punakynää pitkien itseään toistavien jaksojen päälle ja ennen kaikkea mielikuvituksellisempaa ja vähemmän antropomorfisoivaa eläinkuvausta.
LISÄÄ JUTTUJA:
