Riittämättömyyden tunne, epävarmuus, kehonkuva. Ystävyyssuhteet, rakkauskiemurat, oman tien löytämisen vaikeus. Sofia Pekkarisen esikoisteos Luna 2.0 pursuaa teemoja, joista etsiä samaistumispintaa.
Luna on parikymppinen nainen, jonka elämä vaikuttaa ulospäin tavanomaiselta. Työ kahvilassa tuo pöytään leipää ja pienen kämpän vuokrarahat. Sydänystävien kanssa jaetaan kaikki, pidetään hauskaa, lipitetään viiniä, ihastutaan ja etsitään rakkautta.
Lunan sydän on kuitenkin särkynyt edellisen suhteen kariuduttua, ja elämä tuntuu epämääräisen haljulta. Ratkaisuksi tähän hän päättää aloittaa uuden elämän ja muuttua paremmaksi versioksi itsestään. Uusi minä löytyy salilta.
Päähenkilön suuri elämänmuutos kärjistyy teoksen edetessä pitkälti oman ulkonäön ja painon ympärille. Elämänmuutos on väkisin juostuja hikilenkkejä, lihaksia polttavaa salirääkkiä, peiliin tuijottamista sekä vikojen etsimistä omasta kropasta. Silmiinpistäviä sanavalintoja putkahtelee eteen silloin, kun Luna kuvailee itseään esimerkiksi ”Läski-Lunaksi”. Laihduttuaan hän on kuin ”pulkannaru”, välillä hän on huolissaan jenkkakahvoista.
Vaikka kyseisten ilmaisujen käyttäminen johtuu Lunan vääristyneestä kehonkuvasta, särähtävät ne silti lukiessa pahasti korvaan. Toisaalta rivien takana kulkee koko ajan tärkeä sanoma siitä, kuinka oman onnellisuuden ja hyvän olon on löydyttävä omasta itsestä, eikä muiden ulkopuolisten sanelemilla tavoilla. Olipa tuo ulkopuolinen sitten yhteiskunta, äiti tai poikaystävä odotuksineen.
Luna ajautuu jatkuvasti syvemmälle suorittamiseen, vaikka oma mieli alkaa jossakin vaiheessa harhailla muualle. Treeni tuntuu pahalta, aikaiset aamulenkit kerrassaan kammottavilta ja valkuaismunakkaat tulevat jo kurkusta ylös. Silti on jatkettava – etenkin, kun personal trainer -poikaystävä näkee Lunan tulevaisuudessa osallistuvan jo bikini fitness -kisoihin. Kenen toiveita Luna loppujen lopuksi toteuttaa, omiaan vai muiden?
Luna 2.0 on ehdottoman aikaansa sidottu erityisesti somekeskeisyytensä vuoksi. Somea voikin luonnehtia yhdeksi sivuhenkilöksi, niin paljon se tilaa romaanissa saa. Pekkarinen kuvaakin tarkkanäköisesti somemaailman raadollisuutta ja valheellisuutta. Harmonisen ja harkitun kuvafeedin ja hashtagtulvan takana ei välttämättä ole kaikki sitä miltä näyttää, mutta esittää pitää silti.
Lunan silmät ahmivat jatkuvalla syötöllä kuvia iloisista, kauniista, komeista, hyväkuntoisista, terveellisiä elämäntapoja noudattavista salitreenaajista, jotka tykittävät kuvatekstiensä perään hashtageja, kuten #kyykkypäivä, #fitstagram ja #fitnessmotivation. Luna tuntee kuvien rinnalla elämänsä entistä ankeammaksi ja yksitoikkoisemmaksi, joten omia kierroksia on lisättävä.
Kohta Lunan oma kuvatili alkaa täyttyä samanlaisesta kuvastosta ja seuraajiakin alkaa ilmestyä. Kunhan hän vain saa pyöreän pyllyn, tiukat reidet ja timmin vatsan, hän on parempi ja kaikki on hyvin.
Luna 2.0 jättää jälkeensä ristiriitaiset tunnelmat. Teosta tekee mieli kehua ja suositella, sillä Pekkarisen kirjoitustyyli on soljuvaa ja etenee äärimmäisen vaivattomasti eteenpäin. Tekstistä löytyy nasevia kielikuvia ja lukujen nimeäminen on mukava yksityiskohta. Pekkarinen onkin ehdottoman taitava kirjoittaja ja kiinnostava uusi nimi kotimaisen kirjallisuuden kentällä.
Jossain vaiheessa jatkuvat salitreenit ja ulkonäkökuvaus alkavat kuitenkin puuduttaa, ja juoni tuntuu junnaavan hetken paikallaan. Lunan elämänmuutokselta jää kaipaamaan muutakin kuin painon kyttäämistä, lihasten kasvua ja punnittuja ruoka-annoksia.
Vaikka takakannen teksti kertoo kyseessä olevan kehoon ja ulkomuotoon liittyvä romaani, pääsee ulkonäkö- ja painokeskeisyys silti yllättämään. Muunlaiset keinot tavoitella mielekästä ja oman näköistä elämää jäävät taka-alalle, vaikka niiden mukaan tuominen olisi tuonut lisää kerroksia Lunan tavoittelemaan muutokseen.
Viimeistä juonenkäännettä ei osaa odottaa ja on ilahduttavaa, ettei Pekkarinen ole päätynyt ilmiselvään ja tavanomaiseen lopetukseen.