Sorbus: Wasted years ‒ Sad, sexy, and artist run
Mess is more!
Sorbuksesta tulee ensin mieleeni Helsingin Ruoholahdessa sijainnut Lepakko, joka toimi kolmen vuosikymmenen ajan alakulttuurien kohtaamis- ja keikkapaikkana. Siellä tätä väkevää ja makeaa pihlajanmarjaviiniä nautittiin punkkareiden ja muiden elämäntapaintiaanien keskuudessa sekä aamupalana että iltahuikkana.
Sorbus oli myös Helsingin Kalliossa vuosina 2013‒2019 toiminut taiteilijavetoinen, taiteilijoille ilmainen ja värikäs galleria. Wasted years ‒ Sad, sexy, and artist run -teos on kattava kuvaus noista kuudesta vuodesta Vaasankadulla, jonka aikana kollektiivi järjesti huikeat 90 näyttelyä. Julkaisu sisältää tekstejä joukolta taiteilijoita ja kirjoittajia.
Lepakko ja Sorbus kuuluivat molemmat samaan jatkumoon, jossa tee se itse -kulttuuri näytti keskisormea vakinaistuneille instituutioille. Jos Lewis Carrolin Liisa päätyi kaninkolon kautta toiseen ihmeelliseen ja outoon maailmaan, niin johonkin erilaiseen ja merkilliseen universumiin päätyi myös, kun raotti pihlajapuun varjossa sijainneen näyttelytilan ovea.
Älä ota itseäsi liian vakavasti
Sorbusta voinee kuvata myös paikaksi, jossa perinteiset arvot ja säännöt hämärtyivät tai jopa katosivat. Galleriassa järjestettiin vuosien saatossa muun muassa ihmetystä herättäviä installaatioita, minifestivaaleja ja nykytanssiesityksiä.
Moninaisuus ja heterogeenisyys on dokumentoitu kattavasti valokuvilla ja aikalaishaastatteluilla onnistuneesti. Lukija pääseekin historiikin kautta osallistumaan tämän vaihtoehtoiseen maailmanselitykseen turvallisen etäisyyden kautta.
Pienissä osissa nautittuna tämä kirja tarjoaa parastaan, koska kertarysäyksellä luettuna teos voisi olla liian läkähdyttävä kokonaisuus. Itseäni huvitti etenkin suuresti Dxxxa D:n Keskimääräinen rakkaus -teos. Miten ihanan ilkikurinen ja osuva kokonaisuus tuo on ollutkaan paikan päällä nautittuna.
Vastakulttuuria valtavirtaan
Oli Sorbuksen näyttelyiden joukossa myös selkeitä ohivetojakin, mutta eihän taiteen tehtävä olekaan miellyttää kaikkia vaan herättää tunteita ja ajatuksia. Teknokraattinen yhteiskuntamme tarvitsee näitä rajanylityspaikkoja, joissa voi ravistella ja herätellä omia uskomuksiaan ja tapojaan. Pitää vain olla uskallusta astua tuntemattomista ovista sisään ja antaa näille kokemuksille mahdollisuus.
Tämä kynnys on syytä pitää matalalla, jotta uudet sukupolvet uskaltavat jatkaa tätä DIY-perinnettä kaikessa kulttuuritoiminnassa. Koko kaupunkitilaa ei tule omistaa kerskakuluttamiselle, vaan tilaa on jätettävä myös vaihtoehdoille ja muilla tavoilla merkityksellisille tiloille.
LISÄÄ JUTTUJA:
