Voodoo Child (Eternal Return)

Valtava valkokangas on jaettu osiin. Suurimmassa ruudussa Jimi Hendrix raastaa kitaraa ja viereisessä pyörii luupilla alastomia juhlijoita. Tunnistan heti, että kuvat ja videot ovat 50 vuoden takaa Woodstock-festivaaleilta. Kuvat tapahtumasta ovat niin ikonisia, että kaikki osaavat yhdistää ne aikaan ja paikkaan.

Oulun Musiikkivideofestivaalien hämmentävin esitys, äänen ja kuvan fyysinen performanssi Voodoo Child (Eternal Return) on juuri alkanut Valvesalissa perjantaina 23. elokuuta. Voodoo Child -konseptin on luonut Robert Pettena. Hän vastaa performanssin suunnittelusta, ohjauksesta ja koreografiasta.  Oulun Musiikkivideofestivaaleilla koettiin performanssin kantaesitys. Esityksen on kuratoinut Mike Watson.

Nurkassa VJ Ignazio Giordano vaihtaa kuvia ja videoita villiin tahtiin. VJ on video jockey eli visualisti. Francesca Sandroni rämäyttää sähkökitarasta väliin reipasta säröä. Sandroni vastaa eri soittimin esityksen elektronisesta musiikista.

VJ Ignazio Giordano luo visuaalit ja Francesca Sandroni loihtii äänimaailman.

Vanhat livepätkät vaihtuvat nauhoitettuun Woodstock-lavan suunnitteluun nykyaikaisella cad-ohjelmistolla. Esiintymislava rakentuu viiva viivalta ja pala palalta torneineen ja muine osineen. Nykyisin lava suunniteltaisiin varmaankin näin.

Woodstock on mielentila ja unelma jostakin

Maailman tunnetuimmat festivaalit järjestettiin vuonna 1969 New Yorkin osavaltiossa White Laken kylän heinäniityllä. Woodstock ei ollut vain yksi tapahtuma muiden joukossa. Noin puolen miljoonan nuoren juhlat ovat yhä yksi tärkeimmistä aikakauden kuvista.

Woodstock on käsite ja arvomaailma. Tapahtuma edustaa nuorisokulttuuria, vapautta, seksiä ja huumeita. Woodstock oli toisille poliittinen irtiotto, toisille huureinen bakkanaali. Muistelmissa usein tiivistetään: Woodstock oli hippiliikkeen ja koko 60-luvun huipentuma.

Palataanpa katsomoon. Taustalla kuvat, videot ja välke vaihtelevat nopeasti. Keskellä lavaa on punainen mutalammikko. Taustalta lavalle astelee kaksi hahmoa, joiden kehoon ja vaatteisiin on kiinnitetty pitkiä keppejä ja värikkäitä tekstiilejä. Kertovatko asut lavan rakenteista? Ehkä niiden tarkoitus on olla telttakeppejä ja -kankaita, ehkä siipiä?

Parivaljakko, keski-ikäinen mies (performanssin suunnitellut taiteilija Robert Pettena) ja nuori nainen (tanssija Valeria Rugi) astelevat hitaasti ympäri lavaa ja liikuttelevat useita ”siipiään”. Taustalla välke lisääntyy, ja muodoksi kankaalle vakiintuu kolmio. Minuutit kuluvat ja ihailen tanssijoita. En kuitenkaan saa mitään otetta esityksestä.

Woodstock-lava rakentuu taustalla. Etualalla Voodoo Child -konseptin isä, Robert Pettena keppeineen ja siipineen.

Täytyykö performanssia ymmärtää?

Ohjelmalehtisessä Voodoo Child -performanssi on sanallistettu hienosti:

(…) kuvasto on vastaisku väistämättömälle toivon katoamiselle, kun jokainen ilta, jokainen juhla ja jokainen sukupolvi kohtaa ennen pitkää arkielämän sekä reaalipolitiikan tuomat haasteet.

En saa kuvauksesta juuri mitään irti. (Jälkeenpäin se näyttää kyllä selkeältä avaimelta tulkintoihin.) Tunnen sympatiaa niitä taiteenystäviä kohtaan, jotka sanan performanssi kuullessaan pistävät luukut kiinni ja naulaavat ne tiukasti umpeen.

Äänen ja visuaalisuuden yhdistelmä tarjoaa valtavan massan aistiärsykkeitä. Mutta mitä esityksessä tapahtuu? Uudenlaisen taidekokemuksen äärellä on pakko vaimentaa tietoista mieltä. On ahdistavaa yrittää väkisin ymmärtää. Silti en osaa päästää irti ja etsin jotakin, mihin tarttua.

Voimakas audiovisuaalinen kokemus on paikoin kaunis, mutta silti hämmentävä.

Kankaalla lentelee muun muassa kodinkoneiden kuvia ja satelliitti. Kolmio vakiintuu taustaa hallitsevaksi muodoksi.

Tanssijat keinuvat hitaasti ympäri salia ja astuvat keskelle lavaa rakennettuun mutalammikkoon. Hetken päästä he vaipuvat kuraan makuulle, kääntyilevät ja nytkähtelevät äänimaailman voimakkaimmista iskuista. Tunnistan woodstock-kuvaston mudassa rypemisen.

Taustakankaalla pakastebroilerit satavat ylöspäin. Musiikki vaimenee ja valot sammuvat. Yleisö on ihan hiljaa ja odottaa. Aikaa kuluu kiusallisen kauan ennen kuin joku uskaltaa taputtaa. Esiintyjät palaavat kumartamaan ja viimein jokainen yleisössä tietää, että performanssi on päättynyt.

Kävelen katsomosta pois ja ihmiset vilkuilevat toisiaan ja nostelevat kulmiaan. Mitä v*ttua, tokaisee joku takanani.

Kaikki taide ei parane selittämällä

Tapaan lauantaina jatkobileissä esiintyjät. On kirjoittamaton sääntö, että performansseja ei selitetä, mutta kysyn silti varovasti. Ignazio Giordano kertoo innokkaasti kuvastosta. Kolmio on esimerkiksi valittu siksi, että se on hänen mukaansa täydellinen muoto.

Kaikki performanssin esiintyjät kertovat eri sanoin samaa sanomaa: Voodoo Child -performanssissa ei ole mitään piilomerkityksiä – ei välttämättä edes selkeitä merkityksiä. Kyse on tunteesta, ajan kulumisesta, kauneudesta ja rumuudesta.

Aistikokemusta ei tarvitse selittää ja on useita tapoja ymmärtää oikein. Mieli löytää symboliikkaa sieltäkin, minne sitä ei tietoisesti ole laitettu. Ylitulkinta on helppoa, mutta ei sekään ole väärin.

Onnistuessaan taide herättää ajatuksia, jotka nousevat mielen pintaan uudestaan. Yleisön ilmeistä päätellen Voodoo Child -performanssi tavoitti Oulun Musiikkivideofestivaalien yleisön.

Taiteen hienoimpia piirteitä on, että se koskettaa – ihastuttaa ja suututtaa ilman yhteistä jaettua äidinkieltä. Joskus taiteenkin kieli on outoa. Sekin vaatii paneutumista ja ajatusten vapauttamista. Kaikki kulttuuriset koodit eivät ole yhteisiä. Kuiluja on sukupolvien lisäksi sukupuolissa, sosiaalisissa asemissa, paikoissa, ajoissa ja lopulta ihmisissä. Voodoo Child (Eternal Return) vei matkalle, joka jatkuu.

Valeria Rugi

LISÄÄ JUTTUJA: